Vanhemmuus nyt ja 8 vuotta sitten

Istuimme meidän juuri remontoidussa kodissa äskettäin huonekaluliikkeestä saapuneen kiiltävän valkoisen pöydän ääressä esittelemässä meidän esikoista sukulaisille. Hän oli muutaman päivän ikäinen ja olimme onnesta soikeina. Emme tienneet mitään tulevaisuudesta. Itseasiassa olimme hyvin epävarmoja pidellessämme pientä tyyppiä sylissä mutta tiesimme, että selväisimme sillä niin kaikki muutkin tuoreet vanhemmat olivat tehneet ennen meitä. Tänä päivänä istumme tuon saman pöydän ääressä, mutta se ei ole enää kiiltävä tai edes täysi valkoinen. Siinä on kolhuja, tussikynän jälkiä ja kulumia. Vanhempina sen sijaan istumme nyt selkä suorassa ja voimme sanoa, että tiedämme melko tarkalleen mitä teemme. Emme ole enää yhtä epävarmoja. Elämä ja vanhemmuus on muuttunut vuosien varrella (ja muuttuu varmasti edelleen) mutta tilastollisesti uskallamme jo sanoa, että olemme selvinneet niin monesta haasteesta, että luultavasti selviämme myös tulevaisuudessa. Näin jälkeenpäin tarkkailtuna myös meidän vanhemmuudessa on ollut vaiheensa...

Kupla ja kieltämisvaihe. Nyt tuntuu hassulta ajatella kokemiamme vauva-aikoja. Elimme kummankin kohdalla kuplassa. Kaikki, ja tarkoitan KAIKKI pyöri vauvan ympärillä. Aikataulut, menot, unet, ruokarytmit ja jopa vessatauot olivat vauvan ehdoilla. Annoimme kaikkemme. Rakkaudesta, pakosta ja halusta pitää huolta pienestä tyypistä. Samalla meidän vanhemmuutta varjosti kieltäminen. Eihän vanhemmuus saanut muuttaa mitään. Emme halunneet luopua mistään. Halusimme olla kuten ennen. Meneviä, menestyneitä ja nuoria. En missään tapauksessa halunnut mennä vaunulenkille laittautumatta. En halunnut kieltäytyä juhlista. Samalla kun uuvuksiin asti rakastimme ja hoidimme vauvaa myös menimme, matkustimme ja olimme olevinamme kuten ennen. Nyt tekisimme toisin. Emme silloin antaneet mitään anteeksi tai laittaneet mitään vanhemmuuden piikkiin. Ei ollut tilannetta, että olisimme peruneet menoja huonosti nukutun yön takia (ja näitä öitä oli monia!). 

Ralli, ehdotonta rakkautta ja huonon omatunnon vaihe. Taaperoajoista on jäänyt yllättävän vähän muistikuvia. En nyt suorilta käsin muista yhtään erityistä tapahtumaa esimerkiksi vuodelta 2013. Hahaa.. Muistan kyllä, että jokaisella hetkellä olimme aivan ällistyneitä siitä miten meidän lapset kehittyivät. Meidän mielestä lapsemme olivat täydellisiä taaperoita, todella taitavia ja ihailimme sitä miten paljon he oppivat. Tässä vaiheessa tuntui siltä, että emme kasvattaneet lapsia vaan pidimme heitä hengissä. Samalla muistan tästä ajasta päällimmäisenä sen, miten huono omatunto minulla oli IHAN KAIKESTA. Kun olin töissä, podin huonoa omatuntoa siitä, että lapseni oli toisen aikuisen luona hoidettavana. Kun lähdin töistä podin huonoa omatuntoa siitä, että en voinut tehdä pidempää työpäivää ja kun en laittanut lapsilleni luomukotilähiruokaa koska oli pakko keretä  muskariharrastuksiin podin siitäkin huonoa omatuntoa. Tunsin syvää riittämättömyyttä. Silti lapsistani tuli normaaleja ja pikkuhiljaa tilanne tasapainottui. 

Jyvälle pääseminen. Siinä 3-4 ikävuoden paikkeilla tuntui vihdoin siltä, että lapsille pystyi puhumaan järkeä. Saimme aikataulut rytmitettyä. Löysin jälleen aikaa itselleni ja isi-ihminen jatkoi omien harrastusten kanssa tällä kertaa ilman huonoa omatuntoa oivaltaen, että oma aika on juuri se joka pitää meidän täysijärkisinä. Itseasiassa oma aika nousi tärkeysjärjestyksessä elämässämme melko korkealle. Olimmehan antaneet elämästämme jo monia vuosia ja eläneet täysin toisen/toisten ehdoilla. Mutta en enää pitänyt omaa laittautumista tärkeänä, olin hyväksynyt sen että äitiys saa näkyä päällepäin. Vaikka olemme ihmisinä olleet eri mieltä monesta asiasta huomasimme miten samanlaiset meidän kasvatukseen liittyvät mielipiteet ja käytännön otteet olivat. Lisäksi meille muodostui nimikkotehtävät, vahingossa tai tarkoituksella. Minä olin lohduttaja, sadunkertoja ja askartelija kun taas isi-ihminen rakensi duploilla, leikki autoilla ja riehui pihalla. Täydensimme vanhempina toistemme vahvuuksia. 

Seesteisyys. Muutomme jälkeen, eli n. 1,5 vuotta sitten elämämme on ensimmäistä kertaa jälleen täysin tasapainossa lasten syntymän jälkeen. Kuljin ensimmäisiä kertoja lähikatujamme kumppareissa enkä hävennyt sitä tippaakaan. Silloin oivalsin miten paljon olemme muuttuneet vanhempina ja ihmisinä. Kummallakin on vuosien varrella kehittynyt erityinen rooli, vaikka pääpiirteittäin olemme hyvin samalla linjalla kasvatuksen suhteen. Meidän arki on täysin hallinnassa. Suurimmat taistelut ei ole enää nukuttamisessa tai potalle opettelussa vaan taistelemme ennemmin itsemme kanssa jotta uskaltaisimme nähdä ja kannustaa lapsia itsenäisemmiksi. Yritämme opettaa heille joka päivä uutta. Asetamme uusia rajoja. Huomaamme istuvamme kotona sohvalla yksin koska lapsemme ovat ulkona leikkimässä. Luotamme siihen, että he eivät tee mitään (kamalan) typerää. Olemme tulleet pitkän matkan mutta pääosin voin nyt sanoa luottavani omiin taitoihini vanhempana. Olen kasvanut metrin verran ihmisenä ja olen itsestäni, isi-ihmisestä ja lapsistani todella ylpeä. 

Tunnistatko itsesi näistä vanhemmuuden vaiheista?

-Såfin

PS. Olen monesti miettinyt minkä asian sanoisin nuorelle itselleni aikaa ennen lapsia. "Ai, että ei ole aikaa asioille?! Odota vaan sitä kun lapset syntyvät, silloin vasta tiedät mitä kiire oikeasti tarkoittaa"...  :)

Tätinä oleminen

Viime vuonna minulle tapahtui jotain ihmeellistä. Minusta tuli kertaheitolla tupla-täti. Siskoni ja heidän miehet saivat kummatkin muutaman kuukauden sisään vauvat. Tähän maailmaan syntyi kaksi ihaninta ja suloisinta pientä poikaa. Nyt siskojeni perheissä eletään aivan erilaista arkea kuin aiemmin. Vaikka osasin odottaa vauvojen syntymää, en ollenkaan osannut arvioida sitä miten suuren palan nämä perheemme uutukaiset haukkaisivat minun sydämestä. Kun sain viestin siitä, että vauvat olivat syntyneet purskahdin itkuun. Poskiani pitkin valui onnenkyyneleet kummankin syntymän kohdalla. Olin aivan myyty ja katselin niitä ensimmäisiä kuvia vauvoista synnytyslaitokselta liiottelematta varmasti sata kertaa. Siitä alkoi eräänlainen rakkaustarina. Vaikka olen aina rakastanut lapsia ja vauvoja niin siskojeni vauvojen näkeminen aiheuttaa minussa ihan samanlaisen tunnemyrskyn kuin omat lapseni aiheutti silloin kun he olivat vauvoja. Haluan nostaa heidän syliin, rutistaa, enkä koskaan päästää irti. Olen kiinnostunut heidän jutuista, ylpeä heidän kehityksestä ja kun he itkevät haluan nostaa heidän syliin ja lohduttaa aivan kuten omia lapsiani..

(osa kuvista ovat minun siskojeni ottamia) 

Meidän äiti ja isä järjestää meille joka sunnuntai yhteisen illallisen ja tämä on erityisen tärkeää juuri nyt. Näemme äitini ja isäni lisäksi myös siskojeni perheitä ja tietenkin heidän vauvoja, meidän poikien serkkuja. Olemme saaneet tavata joka viikko ja näin olemme myös nähneet tiiviisti vauvojen kehitystä. Olemme nähneet kun he ovat maistaneet ensimmäisiä kertoja ruokia ja olemme saaneet todistaa miten nämä vastasyntyneet muuttuivat iloisen jokelteleviksi vauvoksi. Nämä kaksi rakkauspakkausta, puolivuotias ja 9 kuukautta vanhat tyypit, ovat aivan huikeita persoonia. Toisella on aina ollut todella kova vauhti päällä ja hän hymyilee kuin mikäkin aurinko. Toinen jokeltelee minkä kerkeää ja flirttailee ihanalla hymykuoppa-hymyllään kaikille. 

Myös vauvojen ja meidän poikien, serkkujen, väliin on syntynyt erityinen side. Viime viikonloppuna meidän esikoinen sai meidän porukan nuorimman puolivuotiaan rauhoittumaan iltaväsymyksen keskellä näyttämällä hänelle jännää paljettipaitaansa. Kutsumme meidän 7-vuotiasta tämän takia vauvakuiskaajaksi. Hihii. Kun olemme hoitaneet siskojeni vauvoja meidän kummatkin pojat ovat olleet avuksi. He ovat jopa lähteneet vaunulenkille mukaan vaikka he eivät välitä kävelystä juurikaan. Liikkistä. On ihan paras tunne katsoa kun meidän omat pojat viihdyttvät ja iloitsevat serkkupojistaan. Nämä pienokaiset veivät siis aivan odottamatta ja pyytämättä meidän kaikkien sydämet. Rakkaat tyypit.

Tädiksi tuleminen on parasta mitä minulle on tapahtunut pitkään aikaan!

-Såfin

Se puhuttu lapsiluku

Minulta kysytään nykyään melkein päivittäin meidän lapsilukua. Ei sitä mikä se on nyt vaan sitä onko se lopullinen. Naurahdan kaikille, että en jaksaisi enää vauvaa, mutta ne muutamat jotka tuntevat minut hyvin tietävät, ettei tämä ole ihan täysi totuus. Mietin myös pitkään onko tämä aihe josta ollenkaan haluan kirjoittaa täällä blogissa, sillä se on hyvin henkilökohtainen. Olen kuitenkin aiemminkin saanut apua kirjoittamisesta. Se selkeyttää ajatuksiani ja on minulle ikäänkuin terapiaa. Niinpä päädyin pohtimaan tätä asiaa yhdessä teidän kanssa.

Meillä on siis nyt kaksi ihanaa poikaa: 4- ja 7-vuotiaat, jotka kummatkin alkavat olemaan siinä iässä, että pärjäävät monessa asiassa itse. Omat käteni ovat vapautuneet muihin hommiin, kun en enää kanna taaperoa sylissä tai en joudu vaihtamaan vaippoja, syöttämään tai imettämään. Monessa mielessä meidän elämä tuntuu tällä hetkellä super helpolta. Jotenkin huokaisen helpoituksesta ja totean, että selvisimme siitä. Selvisimme vauva ja taaperoajasta. Samalla minuun iskee haikeus siitä, että pienlapsiaika olisi ohi jo nyt. Rehellisyyden nimissä minulla on ikävä sitä, että joku tarvitsee minun syliä ja juoksee turvaan jalkojeni taakse piiloutuakseen isolta pahalta maailmalta. Toisaalta minua hirvittää ajatus siitä, että joutuisimme "aloittamaan alusta". Minua hirvittää ajatus liian suuresta ikäerosta meidän vanhempiin lapsiin. Minä en myöskään tykkää ajatuksesta, että joutuisin taas kerran laittamaan oman urani tauolle, luopuisin monesta liikuntaharrastuksesta hetkeksi ja muutenkin joutuisin kieltäytymään monesta asiasta josta nautin. 

Minä olen kuitenkin aina luullut, että haluan kolme lasta. Kun toinen lapsemme syntyi mieleeni juolahti ensimmäistä kertaa pieni ajatus siitä, että tämä on ehkä meidän toinen ja viimeinen lapsi. En ehkä koskaan haluaisikaan sitä kolmatta vaikka aina niin olin kuvitellut. Ei siksi, etten pidä lapsista, vauvoista tai raskausajasta vaan koska koin, että meidän voimavarat eivät riittäisi. Kun kuopuksemme oli 2-vuotias harkitsimme todella paljon kolmatta lasta. Olen tyytyväinen, ettemme päätyneet silloin yrittämään lasta. Olin oikeassa, voimavarat eivät olisi ritttäneet. Olimme hautautua projekteihin ja stressi toi minulle jopa sydänvaivoja nyt muutaman vuoden kestäneen rakennusprojektimme ja monen muun seikan takia. Olin (olen edelleen) helpottunut silloisesta päätöksestämme ja aloin samalla käsittelemään asiaa, että olosuhteet johtivat siihen, että minusta tuli kahden eikä kolmen lapsen äiti.

Asia myllertää erityisesti mielessä nyt, koska olen vierestä saanut seurata pikkusiskojeni raskauksia ja heidän esikoisten vauva-aikaa. (Oi kuinka ihania ne vauvat ovatkaan?) En varsinaisesti koskaan ole tehnyt päätöstä siitä, että me emme enää yrittäisi kolmatta lasta. Olosuhteet ovat vain vieneet meidät siihen suuntaan. Elämä on nyt helppoa ja meidän perhe tuntuu täydelliseltä juuri sellaisena kuin se on. Kaikki keskeneräiset asiat vaativat kuitenkin päätöksen, jottei ne jäisi vaivaamaan. Siksi uskon, että meidän pitää tulla johonkin lopputulokseen, oli se sitten mikä tahansa.

Lopuksi haluan tarkentaa, että nämä ovat pelkästään minun omia ajatuksiani ja päätöksiin vaikuttaa tietenkin yhtä painavasti myös meidän isi-ihmisen mielipiteet. 

Onko joku muu paininut samojen ajatusten kanssa?

-Såfin

PS. Tiedän, että lapsia ei tuosta noin vain hankita ja että monet painivat lapsettomuuden kanssa. Tällä tekstillä en halua loukata ketään vaan tämä on yksinkertaisesti minun omien ajastusten käsittelyä minulle vaiken kysymyksen tiimoilta.

Pikkuserkkuja

Meidän isi-ihmisellä ei ole sisaruksia. Sen sijaan hänellä on serkut jonka kanssa hän on hyvin läheinen. Lapsuuden kesät he viettivät yhdessä mummolassa ja siellä he keksivät kaiken maailman jekkuja, aivan kuten pienten lasten kuuluu. Nyttemmin kaikki serkut asuvat jonkun moisen ajomatkan päässä meistä, mutta pyrimme aina tilanteen tulleen näkemään. Kun muutamia viikkoja sitten klaaniin liittyi uusi pieni tyyppi saimme kutsun (vai kuitsuimmeko itsemme, heh?! :) tulla tutustumaan häneen ja hyppäsimme koko perhe autoon ja lähdimme ajamaan parin tunnin ajomatkaa kohti Tamperetta. Meidän pojat arvuuttelivat autossa mitenköhän pieni vauva mahtaisi olla ja jos totta puhutaan niin kyllä kaikki me odotimme vauvan ja koko serkkuperheen näkemistä todella paljon..

Kun saavuimme perille, ovella vastassa oli kaksi ylpeää isosiskoa joille meillä oli pienet kesälahjat mukana. Onhan se aikamoinen mullistus kun perheeseen syntyy uusi vauva, mutta ylpeinä kummatkin isosiskot esittelivät uusinta perheenjäsentä meille. Isommat lapset leikkivät suuren osan illasta vapusta jääneillä ilmapalloilla ja naureskelivat minkä kerkesivät. Pienintä meno ei näyttänyt häiritsevän. Nämä pikkuserkut saavat aina pystyyn leikit ujostamatta heti alkumetreillä, vaikkakin me emme näe edes joka kuukausi. On kiva huomata, että he ovat niin samanhenkisiä. Kotimatkalla saimme pojilta monen monta toivetta siitä, miten meillekin pitäisi syntyä vauva ja mieluiten vielä täksi kesäksi. Meidän esikoinen jopa lupasi hoitaa vauvaa yöllä, vaihtaa kaikki vaipat ja syöttää häntä. Hahaa..

Tervetuloa maailmaan pikkuinen. Pian sinäkin pääset mukaan heittämään ilmapalloa pikkuserkkujen kanssa!

-Såfin

PS. Me saamme jo pian nuuhkutella seuraavaa vauvaa, koska kummatkin siskoni kulkevat vieri vieressä vatsat pystyssä ja odotamme ihan näinä päivinä iloviestiä seuraavasta uutukaisesta.