2018/12/17

Tunnelmia Seurasaaren joulupolulta

Meidän joulufiiliksen kasvattamiseen kuuluu perinteisesti monta eri juttua. Yksi näistä on Seurasaaren joulupolulla vieraileminen. Olemme käyneet tässä tapahtumassa ihan siitä lähtien kun meidän esikoinen oli pieni vauva ja on kivaa, että löysimme tälle aikaa myös tänä vuonna. Seurasaaren joulupolulle olemme aina pukeutuneet lämpimästi eikä myöskään tänä vuonna ollut yhtään liioteltua lähteä liikkeelle paksuimmissa ulkotamineissa. Toisella puolella saarta kävi nimittäin kylmä viima mereltä päin, mutta emme antaneet sen häiritä. Lähdimme ensimmäistä kertaa koskaan kiertämään polkua valoisalla. Olimme paikalla varttia ennen tapahtuman alkua, sillä halusimme saada autopaikan kävelyetäisyydeltä. Koska olimme liikkeellä niin hyvissä ajoin saimme iloksemme huomata, että vältimme samalla pahimman tungoksen.

Kävellessämme kohti Seurasaaren pitkää puista siltaa, pysähdyimme heittämään kiviä meren ohuelle jäälle ja ihailimme myös suurta sorsaparvea joka oli tullut ruuan toiveessa lähelle rantaa. Seurasaari on kiva paikka lapsille ja vaikka joulupolulla on paljon muuta ihailtavaa niin yksi tärkeimmistä asioita meidän lapsille on saaren luonto, ihmeelliset kepit, kivet ja jännittävät pienet kolot maassa. Hihii.. Polun alussa lapsia tervehti hassuihin eläinpukuihin verhoutuneet hahmot jotka jakoivat pipareita Seurasaareen tulijoille. Koko polku oli tuttuun tapaan koristeltu kaulaliinoilla, kuusenkoristeilla ja erilaisilla joulukoristeilla. Me olimme myös varustautuneet omilla lautasilla, sillä tapahtumassa oli lapsille tarjolla joulupuuroa maksutta. Lapset näyttivät nauttivan lämpimän puuron syömisestä. Pysähdyimme vielä juomaan lämpimät glögit matkan varrella. 

Polun varrella on niin paljon erilaisia tehtäviä kuten sokkeloita, temppuratoja, heinäpaalilabyrinttiä, tuoksumajaa, joulupukkia, tonttumetsästystä jne. ettei meidän lapset jaksaneet osallistua jokaiseen pisteeseen. Kahden tunnin kiertämisen aikana saimme kuitenkin paljon iloista joulumieltä ja meillä kaikilla taisi olla raikkaasta talvisäästä johtuen melkoisen pirtsakan punaiset posket. Kiitos jälleen kerran Seurasaaren Joulupolulle, oli kivaa.

Kävitkö sinä joulupolulla tänä vuonna? Vai järjestetäänkö sinun paikkakunnalla vastaavaa tapahtumaa?

-Såfin

2018/12/14

Lapsi puhuu unissaan

Meille on muuttanut aivan uudenlainen juttu tänä syksynä, nimittäin unissa puhuminen. Aina silloin tällöin olemme alkuillasta kuulleet satunnaisia sanoja poikien huoneesta mutta viime kuukausina tämä on siirtynyt ihan nextille levelille. Pääosin meidän pojat ovat aina nukkuneet melkoisen rauhallisesti tavallisesta pyörimisestä poislukien. Harvoin meillä ollaan herätty painajaisiin, pissahätään tai muuhunkaan yölliseen kriisiin. Siksi olemme hieman yllättyneitä tästä uudesta käänteestä. Meidän esikoinen on alkanut puhumaan unissaan. Ja nyt en tarkoita mitään satunnaisia sanoja vain kokonaisia pitkiä keskusteluja. Paras on ollut puolisen minuuttia kestävä juttutuokio. Jos tällainen episodi käynnistyy iltaisin kun istumme isi-ihmisen kanssa katselemassa telkkaria vieresessä huoneessa mykistämme äkkiä ruudun ja kuuntelemme kiinnostuneita näitä tarinoita. Niihin on vaikea suhtautua, sillä ne eivät ole todellisia mutta varmasti niillä on jokin yhteys päivän tapahtumiin..

Näissä kaikissa höpinöissä on jotain yhteistä. Selkeästi ne sijoittuvat koulupäivään ja juttu- tai leikkituokiohin kavereiden kanssa. Kaikista sanoista ei aina saa selvää ja osa on ihan hepreaa. Yleensä äänensävy ja puheen nopeus kertoo enemmän kuin ne itse sanat. Tavallaan on helpottavaa huomata, että kaikki nämä puheet tuntuvat iloisilta leikeiltä. Kenties jokin hetki välitunnilta joka toistuu unissa. Meidän esikoinen puhuu yleensä tärkeällä äänensävyllään, eli hänellä on jokin asia jonka hän haluaa tuoda esille. Huomaa myös, että häntä kuunnellaan siinä keskustelussa sillä joku hänen unissaan vastaa hänen sanoihin. Meidän esikoinen on innoissaan ja melkein ylpeä koko jutusta ja hän haluaa aamulla kuulla tarkan selostuksen yöllisistä puheluista.

Unissaan puhuminen on mielenkiintoista mutta samalla myös pelottavaa.  Aikuisilla unissa puhuminen saattaa johtua univajeesta tai stressistä mutta en usko, että nämä ovat taustalla meidän tapauksessa. Luultavasti tämä on vaihe joka menee ohi yhtä nopeati kuin se ilmeni. Se liittyy kenties aivojen kehitykseen ja suureen oppimiskäyrään nyt koulun alettua. Oli miten oli niin tämä on uutta meille ja joka kerta yhtä ihmeellistä. Aivan kuin saisi jonkun syvemmän yhteyden toiseen maailmaan, unten valtakuntaan, jota voi tarkkailla toisen kautta silloin kun vielä itse on hereillä. Eriskummallista.

Oletko itse puhunut koskaan unissasi? Entä joku muu perheessäsi?

-Såfin

2018/12/13

Pari sanaa iltapäiväkerhon merkityksestä

Meidän esikoinen aloitti syksyllä koulun ja meidän päivärytmi on pikkuhiljaa muotoutunut tämän elämänmuutoksen ympärille. Autamme hänet liikkeelle aamuisin ja hän kävelee itse kouluun. Vilkutamme hänelle ovella ja monena aamuna joku hänen kavereistaan odottaa jo oven ulkopuolella ja he lähtevät siitä yhtä matkaa kohti koulua joka sijaitsee samalla tiellä kuin meidän kotitalo. Koulumatka on ihanteellinen ja tämä helpottaa meidän aamuja paljon. Toinen iso juttu meidän arjen sujuvuuden kannalta on tänä syksynä ollut iltapäiväkerho. Ykkösluokkalaisen päivä loppuu aikaisin, yleensä kello 13.  Minusta 7-vuotias ei voisi vielä olla yksin 16:30 asti kun me tulemme kotiin töistä. Tämä mielessä, ilmoitimme esikoisemme iltapäiväkerhoon jonka toiminta alkaa koulupäivän päätyttyä ja loppuu kl. 17. Valtaosa 1-luokkalaisista ovat tässä samassa kerhossa ja erityisesti minua helpottaa ajatus siitä, että iltapäiväkerhon ohjaajat hakevat lapset koulun pihasta josta he kävelevät yhdessä n. 400 metrin pituisen matkan suuren keltaisen puutalon luokse..

Meidän iltapäiväkerhossa lapset ovat aikuisten vastuulla. Kyseessä ei siis ole sellainen "avoin puistoiltapäiväkerho" jossa lapset saavat oleskella aikuisen läsnäollessa mutta kantavat vastuun itsestään. Vaikka kerhosta saisi lähteä itse kotiin, olemme toistaiseksi päättäneet hakea hänet kotiin työmatkalla. Meidän esikoinen osaisi periaatteessa kävellä jo itse kotiin, mutta siihen liittyy monta muutakin vastuullista asia kuin kulkeminen liikenteessä. Yhtäkkiä pitäisi kantaa vastuuta mm. avaimista ja muutenkin yksinolosta kotona. Pitäisi muistaa tulla suorinta tietä kotiin ja välttää ongelmiin joutumista kotimatkalla.

Olen ehdottomasti sitä mieltä, että iltapäiväkerho on tarpeellinen lapsille joilla ei ole isompaa sisarusta tai vanhempaa kotona. Siellä lapset saavat olla ulkona turvallisessa ympäristössä ja saavat myös apua välipalan laittamisessa. 1-luokkalaiselle koulun aloituksessa on muutenkin paljon uusia juttuja joten on kivaa ettei kaikkea muuta, kuten kotona yksinolemista, tarvitse opetella samaan aikaan. Lisäksi ainakin meidän iltapäiväkerhossa järjestetään kerran viikossa retki jonnekin lähellä olevaan puistoon, kirjastoon tai lähellä olevaan kulttuuritaloon ja tämä on minusta ihan kiva juttu lapsille. Iltapäiväkerho kerää lapset ulkoilemaan ja leikkimään samaan paikkaan. Voisin veikata, että kotona lasten puuhat olisivat vähän erilaiset ilman aikuisen valvovaa silmää (lue: kännykällä pelaamista). Olen iloinen, että meidän iltapäiväkerhossa on mahdollisuus jatkaa myös 2-luokalla jos vielä siltä tuntuu. Kaikin puolin hyvä ratkaisu.

Mitä mieltä sinä olet iltapäiväkerhosta? Onko se tarpeellinen vai oletteko pärjänneet ilman?

-Såfin

2018/12/12

2018 valokuvat joista olen eniten ylpeä

Vuosi lähenee loppuaan ja minä istun täällä muistelemassa vuoden kohokohtia. Meillä on takana aikamoinen vuosi täynnä elämyksiä, stressiä, elämänmuutoksia, matkoja, ilon ja ylpeyden hetkiä ja vaikka mitä. Tänään halusin kuitenkin keskittyä valokuviin. Menneen vuoden aikana en ole löytänyt yhtä paljon aikaa valokuvaamiselle kuin aiemmin. Onneksi kamera on kuitenkin kulkenut mukana eri paikoissa ja aina silloin tällöin inspiraatio on päässyt valloilleen. Eräänä lämpimänä kesäpäivänä jopa heittäydyin hulluksi ja riisuin farkkusortsini ja vaelsin veteen kuvatakseni lumpeenkukkia. Hihii.. Valokuvaaminen on minulle jotain mitä teen kun minulla on ylimääräistä aikaa ja minulla on mahdollisuus katsoa ympäristöä ihaillen sen muotoja ja valoja. Valokuvaaminen on rentouttavaa ja välillä jopa terapeuttista. Tänä vuonna olen kiireestä huolimatta onnistunut ottamaan omasta mielestäni joitain hienoja kuvia joista kokosin lempparini tähän alle. 

Olen yllättynyt siitä, että minun omista lempivalokuvistani löytyi niin monta maisemaa ja luontokuvaa. Olen aina ajatellut, että nautin eniten ihmisten valokuvaamisesta. Näin se mieli muuttuu. Ensi vuonna tulee valokuvaamisen vuosi ja olen päättänyt mennä eräälle kursille myöhemmin keväällä. Hieman jo jännittää, sillä se ei ole mikään tavallinen kurssi. Siitä kuitenkin lisää myöhemmin.

Mitkä olivat sinun omat lempi valokuvat tänä vuonna? Haastan mukaan mukaan Äiti on vähän väsynyt-blogin, Ihan vaan tavismutsi-blogin, Pandamama-blogin, Kommammaa-blogin ja Kotiäidin elämää-blogin.

-Såfin

2018/12/11

Ja miten kävi pihaprojektin?

Viime kuun puolella kerroin miten me uhkarohkeina lähdimme toteuttamaan pihaprojektia. Uhmasimme sään voimia ja toivoimme sormet ristissä, ettei lunta tulisi niin kauan kun vielä ladoimme pihakiviä paikoilleen. No miten kävi? Ensimmäinen viikko pihahommissa meni hyvin ja työmiehet saivat tasoitettua maan ennen kuin pakkaset saapuivat. Sitten jännitettiin lumen tuloa. Joka aamu avasin sääennusteet ja riemuitsin lämpimistä säistä. Työmiehet tekivät tehokkaasti hommia ja rakensivat talomme eteen hienon matalahkon muurin aidaksi sekä ison istutuslaatikon samoista kivistä. Meidän etupiha katettiin istutuslaatikkoa lukuunottamatta pihakivillä, sillä siitä kuljetaan paljon ja ajetaan tietenkin autolla autotalliin. Samoista pihakivistä tehtiin myös polku joka kiertää koko talon. Talon laidoille istutamme kevään tullen nurmikkoa ja muita maanpeittokasveja. Takapihalle, joka nyt on pääosin mullan peitossa istutetaan mm. marjapensaita, kirsikkapuita ja muita koristekasveja.. 

Maan jäätyminen ennen kivien laittoa on vähän riskialtista hommaa, joten joudumme mahdollisesti vielä korjaamaan niitä myöhemmin. Onneksi meidän palkkaamat työmiehet olivat todella ystävällisiä ja tarjoutuivat tulemaan tarkastamaan pihan talven jäljiltä ilman erillistä palkkiota. Vaikka tässä vaiheessa teimme "vain" kivetykset ja levitimme mullat paikoilleen meidän piha (ja oikeastaan koko talo) näyttää paljon ryhdikkäämmältä nyt. Aiemmin taloamme ympyröi sorapeti ja se oli todella epäkäytännöllinen lasten kanssa. Ennen tätä kivetystä hiekkaa kantautui sisälle meidän eteiseen, joten voitte kuvitella etten ollut siitä mitenkään kovin iloinen. Olemme innoissamme pihaprojektimme etenemisestä ja on kivaa, että pääsemme istutushommiin heti keväällä. Lunta on myös helpompi luoda kivetyksellä kuin rosoisella hiekkapohjalla.

Voimme taas ruksata yhden asian meidän talven "todo-listalta". Nyt taloprojektimme vaipuu hetkellisesti talviunille ja jatkamme jälleen keväällä. 

-Såfin

2018/12/10

Yksin kotona ensimmäistä kertaa

Viime viikolla tapahtui jotain suurta. Me olimme lähdössä ruokakauppaan tekemään viikko-ostoksia koko perheen voimin kun meidän 7-vuotias esikoinen ilmoitti, että haluaisi jäädä yksin kotiin. Se, että meidän aiemmin niin arka ja turvahakuinen pieni mies sanoo jotain tällaista sai kyllä meidän suut loksahtamaan auki. Olemme tietenkin puhuneet yksinolosta mutta olemme toistaiseksi halunneet, että asiat etenisivät omalla painollaan ja emme ole edes kovin paljon kannustaneet häntä harkitsemaan tämmöistä asiaa. Niinpä olimme todella yllättyneitä. Koska olimme lähdössä isoille kauppaostoksille, tämä ei suinkaan olisi mikään pikareissu. Meidän isi-ihminen oli kuitenkin rauhallinen (toisin kun minä, kuohuin kauhusta). Meidän esikoinen sanoi, että hänellähän on puhelin ja että hän on täysin turvassa täällä meidän kodissa. Olin paniikissa, mutta suostuimme lopulta hänen pyyntöön. Hän jäi ylpeänä yksin kotiin.

Kun olimme istuneet autossa kolme minuuttia, minulle iski paniikki (ja pieni itkukohtaus). Emmehän me voisi jättää häntä yksin noin pitkäksi aikaa. Onneksi jälleen kerran meidän isi-ihminen rauhoitti minua ja sanoi, että jos jossain niin kotona on turvallista harjoitella yksinoloa. Kun pääsimme kauppaan minä etenin hyllyjen välissä juoksuaskelin. Puolessa välissä kauppakierrosta minun puhelin soi ja toisessa päässä linjaa oli meidän esikoinen. Olin varma, että hän katui koko hommaa ja itkisi linjan toisessa päässä. Hän ilmoitti viileästi kaiken olevan hyvin ja kysyi lupaa saisiko pelata puhelimellaan. Tässä vaiheessa hän oli ollut yksin jo 25 minuuttia. Loput kauppareissusta sujui hyvin ja hieman alle tunnissa olimme jälleen kotitiellämme. (Suoritimme siis myös viikko-ostokset ennätysajassa. Hihii..) Soitin meidän reippaalle tyypille ja pyysin hänet tulemaan ikkunaan ottamaan meidät vastaan. Hän ilmestyi eteiseen iloisesti vilkuttaen ja avasi oven meille leveästi hymyillen. Siinä se siis oli. Hänen ensimmäinen kerta kotona yksin. Vau. 

Täytyy myöntää, että tämä oli yllättävän tunteikasta minulle. Olin tietenkin ylpeä hänen suorituksestaan, tahtotilasta ja oma-aloitteisuudesta mutta en koskaan ole tuntenut yhtä suurta ahdistusta ja luopumisen tuskaa kuin nyt tunsin. Hän itse oli tietenkin erittäin ylpeä tästä kaikesta ja kertoi meille, ettei häntä ollut pelottanut yhtään koko tunnin aikana. Hän oli leikkinyt ja pelannut puhelimellaan. Kun olimme kehuneet häntä siitä miten reipas hän oli ollut hän halusi tietenkin heti soittaa isovanhemmilleen kertoakseen tästä kaikesta. Rakas, iso-pieni mies. Huheijaa. 

Minkä ikäisenä teidän lapset ovat jäänet yksin kotiin?

-Såfin

2018/12/07

Jäässä

Täytyy sanoa, että tuo otsikon sana kuvaa hyvin kattavasti meidän perheen tunnelmaa tällä hetkellä. En yleensä tykkää kirjoittaa negatiivisia kirjoituksia blogin puolelle, sillä en itse myöskään nauti sellaisten tekstien lukemisesta. Tosiasia on kuitenkin se, että elämä ei aina ole helppoa ja arki ei aina mene ihan niin kuin haluaisi. Meidän perhettä on kaksi viikkoa varjostanut flunssakierre. Ei niin vakava, että olisimme sen takia jääneet kotiin kokonaan lepäämään, mutta tarpeeksi vakava että voimat ovat olleet aika lopussa. Ärsyttävää tavallaan, sillä tämä aika vuodesta olisi täynnä kaikkia pieniä kivoja tapahtumia joista ei haluaisi jäädä paitsi. Meidän flunssakierre ei ota loppuakseen. Kun yksi nuha on selvitetty, iskee seuraava yskä, silmätulehdus tai muu oire. Yksikään näistä ei ole ollut vakava, mutta pikkuhiljaa tämä saisi jo loppua. Yritän lohduttautua sillä, että olemme olleet aivan super-terveitä koko kesän ja syksyn. 

Eilen illalla ensimmäinen meistä raahautui lopulta lääkäriin. Silmätippoja ja lisää yskänlääkettä oli saldo tämän käynnin jälkeen. Taidan olla niin epätoivoinen tämän kierteen suhteen, että olen valmis kokeilemaan jo poppakonsteja. En turhaan haluaisi syöttää lapsille (tai itselleni) antibiootteja tällaisiin pikkuvaivoihin mutta tästä päivästä alkaen aion heittää kehiin kaikki tyrnimehut, inkiväärijuomat ja ylimääräiset vitamiinit mitä suinkaan vaan keksin. Kaksi viikkoa on pitkä aika sairastella. Haluaisin pikkuhiljaa palata siihen omaan treenirytmiin ja toisaalta haluaisin olla yhtä energinen kuin normaalisti olen iltaisin. Olen varma, että lapsiakin ärsyttää tämä jatkuva niistäminen ja hössöttäminen. Bläh. Typerät flunssat. Typerät yskät ja typerät nuhat.

Onko teidän perheessä ollut flunssaa tai muita sairauksia tänä syksynä/talvena?

-Såfin

PS. sori tämä avautuminen..