Tulin tässä yksi ilta pohtineeksi sitä miten brutaali meidän maailma oikeastaan on. Ennen vanhaan ihminen keskittyi oman maatilan hengissä pitämiseen ja tutuissa jo ennalta hyväksi todettujen menetelmien soveltamiseen. Nyt asiat ovat toisin. Jokaisen pitää "ajatella laatikon ulkopuolella", haastaa itseään ja jatkuvasti kehittyä olemaan parempi versio itsestään. Aika karua. Kaikkien ajattelumallien mukaan ihminen on riittävän hyvä vain silloin kun hän on vähän parempi kuin oli eilen. Mutta mikä on riittävästi? Milloin omalla mukavuusaluella pysyminen voisi olla riittävää? Tähän ajatukseen heräsin kun eräänä iltana katselin poikia leikkimässä legoilla. He rakensivat linnoitusta ja näyttivät nauttivan olostaan täysin sydämin. Istuin vaan ja katselin. Mietin, miksi tämä ei olisi riittävästi? Silti vain hetken myöhemmin huomaan pohtivani asioita jotka ovat täysin ristiriidassa aiemman ajatukseni kanssa. Mietin olenko vienyt poikia riittävästi teattereihin jotta he oppivat arvostamaan kulttuuria? Avaan vaistomaisesti kännykällä verkkoselaimen ja alan etsimään lasten teattereita. Lopetan, ja yritän palauttaa mieleni hetkeen. Seuraavaksi ajatukset harhailevat taas. Mietin olenko lukenut heille riittävästi kirjoja - ovathan ne jo isoja poikia - ehkä lukemani kirjat pitäisi olla vähän pidempiä jo? Olenko antanut itsestäni riittävästi. En ole tainnut. Olemmehan olleet tässä "pysähtyneessä" tilassa jo aika kauan. Olisiko aika vaihtaa virikettä.
En halua itse kuulostaa pyhimykseltä kritisoimalla tätä ajattelukehää. Syylistyn ehdottomasti itsekin jatkuvan kehityksen ajattelumaailmaan. Jos työelämässä tuntuu, että en saa uusia haasteita alan miettimään jo seuraavaa siirtoa. Kotona mietin sisustuksen päivittämistä ja kuntoillessa jokainen juostu lenkki pitäisi olla pidempi kuin se edellinen. Tajuan sen nyt, paremman tavoitteleminen ei ole tervettä - ei ainakaan jos ei kierrosten välissä osaa pysähtyä. Minä en aina osaa. En ainakaan ilman tilanteen tietoista huomioimista.
Myös vanhemmuudessa paremman tavoitteleminen on petollista. Jokus lasten kanssa uusien elämyksien hankkiminen tai vaikkapa vieläkin hienomman ruokavalion kehittäminen voi viedä ajatukset pois siitä kaikesta oleelllisimmasta - nimittäin läsnä olemisesta. Aika usein lapsi arvostaa halaushetkeä enemmän kuin kiipeilypuistossa vierailemista. Käyttäytymismallit myös tarttuvat lapsiin. Se mitä itse edellä, he tekevät perässä. Mitä jos joskus soisimme itsellemme hetken ja toteaisimme että "tämä on riittävästi" tai että "en tarvitse enempää, olen tyytyväinen tähän"...? uskon, että aika moni asia olisi paremmin jos pystyisimme tähän.
Tällaisia "kevyitä" ajatuksia tänään. Mitä itse olet mieltä? Osaatko sinä pysytellä mukavuusalueella ja olla tyytyväinen siitäkin huolimatta, että kehitystä ei tapahdu?
-Såfin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti