Mitä jos nämä päivät menevät hukkaan?

Ensin ajattelin, että kirjoittaisin jostain muusta kuin vallitsevasta tilanteesta. Koska SITÄ on nyt kaikkialla. Ei ole puhelua ilman, että aluksi keskusteltaisi läpi corona-tilanne. Ei ole verkkosivua jossa tautia ei mainittaisi jossain muodossa. En kuitenkaan saanut mitään muuta juttua luistamaan, koska niin se on - myös oma mieleni pyörii ylikierroksilla ja täyttyy pääosin corona-virukseen liittyvistä kysymyksistä. Miten olla äiti, puoliso, opettaja, varhaiskasvatuksen ammattilainen, viihdyttäjä ja erityisesti tehokas etätyössä käyvä ihminen -  kaikki samaan aikaan? Entä saammeko vielä jutella naapurille kun näemme pihalla? Kannattaako asuntolaina jo ennakoiden laittaa lyhennysvapaalle? Kuinka kauan tämä kaikki kestää? Kukaan ei osaa vastata näihin kysymyksiin. Mutta on varma, että pikkuhiljaa myös ulkona liikkuminen varmasti rajoittuu entisestään. Nyt on olemassa suosituksia, pian ne muuttuvat määräyksiksi. Piirit pienenevät. Sallitut asiat vähenevät. Sama huoli painaa kaikkien mieltä ja sen voi tuntea. 

Tässä on myös se toinen puoli. Some-kanavat täyttyvät erilaisista toinen toistaan hienommista askarteluista, sisustusjutuista, viini-illallisista, idyllisistä perhepeli-illoista jne. Itse tuntuu nyt siltä, että en saa mitään ylimääräistä aikaiseksi. Hoidan työni (etänä), teen ruokaa, hoidan lapsia, täytän tiskikoneen ja luen iltasadun. Seuraavana päivänä teen saman asian. Selviän. En tee mitään ekstraa. Minua niin naurattaa oma asenteeni, sillä oikeasti ajattelen, että nämä päivät valuvat hukkaan. Meidän kotona ei ole sitä somesta löytyvää perheidylliä tällä hetkellä. Epävarmuus näkyy meissä vanhemmissa ja etenkin harrastusten puuttuminen kiristää hermoja. Pitäisi liikkua enemmän, olla zen ja yrittää nauttia tilanteesta. Ei ole helppoa. Samalla suurin pelkoni on toteutunut. Tämä on se miksi minulla on ollut niin vaikea pysähtyä normaalissa arjessa. "PÄIVÄT MENEVÄT HUKKAAN". Mutta onko se loppujen lopuksi niin vaarallista? Miksi minun ja monen muun on niin vaikea pysähtyä? Vaikeaa viettää arkea kotona? Olla tapaamatta ihmisiä ja olla käymättä harrastuksissa? Haluan uskoa, että tämä kaikki tuo mukanaan jotain hyvää kauheudestaan huolimatta. Ehkä tämän kaiken jälkeen olemme oppineet katsomaan maailmaa uudella tavalla.

Kävin kävelyllä ja ulkoilevia ihmisiä oli melkoisesti. He ottivat etäisyyttä toisistaan kohdatessaan kadulla. Parin metrin väli on hyvä, mutta eräs mummo kauhistui kun kävelimme samalla puolella tietä turvavälistä huolimatta. Hän kurvasi rollaattorillaan jonkun pihaan ja odotti, että olin ohittanut hänet. En tuomitse. Juuri hänen ikäluokan suojelemiseksi nämä kaikki säännöt ovat. Näin teini-ikäisten kokoontumisen eräässä risteyksestä. Pari minuuttia aiemmin hallitus oli ilmoittanut sulkevansa koulun ovet. He olivat innoissaan "ei koulua, jess" - kuului tuuletuksia. He tuntevat olonsa kuolemattomiksi eivätkä kanna huolta huomisesta. En tuomitse, se kuuluu ikään. Kaikki ottaa tilanteen vastaan omalla tavallaan ja se on jokaisen oikeus. Sisään tultuani tajusin myös, että minun on käsiteltävä tämä tilanne sen kautta minkä itse osaan parhaiten - Päätin kirjoittaa suunnitelman, päiväaikataulun ja listan kaikista kivoista jutuista joita nyt voi tehdä. Koska jos jotain niin suunnittelemisen minä osaan. 

Mukavan rentoja kotipäiviä kaikille jotka niitä pystyy viettämään ja voimia niille jotka nyt joutuvat tekemään entistä enemmän työtä oman jaksamisen äärirajoilla (kuten meidän isi-ihminen)!

-Såfin

Peruuntunut laskettelureissu

Eilen iltapäivällä meidän perhe teki vaikean päätöksen. Tai itse päätös ei ollut vaikea sen jälkeen kun ulkoministeriöstä eilen tuli suositus, että kaikki matkailu lopetetaan heti. Peruimme meidän pohjois-Ruotsiin suuntautuvan laskettelureissun. Se oli jo odotettavissa, että näin tulee käymään, sillä uutisointi on leviävän corona-viruksen takia ollut varsin pessimististä jo viikkojen verran. Vaikka pohjois-Ruotsissa tapauksia ei vielä ole ollut paljon niin ajatus siitä, että matkustaisimme ruotsinlaivalla ja istuisimme ahtaissa ravintoiloissa säikkymässä muiden ihmisten yskimistä ei tuntunut houkuttelevalta. Muutenkin ihmispaljous ja hiihtohissien luona hengaileminen pelotti. On tässä myöskin toinen puoli. Jokaisen velvollisuus on nyt yrittää liikkua ihmisjoukkojen läheisyydessä mahdollisimman vähän. Siksi on myös meidän perheen velvollisuus olla levittämättä tautia tekemällä päätöksen meidän matkan perumisesta. Olisimmehan me tietämättä tai tajuamatta sitä itse voineet olla taudin levittäjiä. Se tuntuu oudolta ja pelottavalta, tiedän sen, mutta jos ei kaikki noudata sääntöjä ja suosituksia meidänkin kohtalo voi olla yhtä huono kuin Italian. Tiedän, että moni pohtii rahallista korvausta menetetyistä matkoista. Oikeastaan sillä ei pitäisi olla merkitystä kenellekään. Kaikki tulemme kokemaan corona-viruksen taloudelliset vaikutukset tavalla tai toisella. Se saako matkan rahat takaisin, tulisi olla toissijaista. Toki korvauksia voi ja pitää hakea, mutta sen ei pitäisi vaikuttaa itse päätökseen olla lähtemättä.

Tällaista poikkeustilaa ei koskaan meidän elinikänä ole ollut ja voin ihan suoraan myöntää, että minua pelottaa. Pelottaa vanhemman sukupolven puolesta. Pelottaa terveydenhuollon väen ja heidän jaksamisen puolesta. Pelottaa kansalaispalveluiden jatkuvuuden puolesta. Emme voi tietää mitä kaikkea tulee tapahtumaan. Voimme vain arvata ja odottaa lisää ohjeita. Lääkäri Italiassa kirjoitti vetoomuksen ihmisille facebookissa, että lopettakaa hyvät ihmiset jo kutsumasta tätä tautia "pahaksi flunssaksi", sillä tämä tauti on kamala. Yltiöpaniikkia tietenkin tulisi välttää, mutta tilanteelle on turha enää nauraa. Nyt on tosi kyseessä.

Meidän perhe on myös päättänyt hallistusten suositusten mukaisesti keskeyttää kaikki meidän vapaa-aikainen harrastustoiminta johon liittyy mikä tahansa joukkuepaljous. Emme ui, emme käy kuntosalilla, emme käy muskarissa jne. (ja ei, ensisijassa emme ole miettineet korvaako joku nämä välistä jääneet harrastukset meille rahallisesti) Sen sijaan me yritämme nyt miettiä mitä kaikkea muuta hauskaa voimme tehdä meidän normaalien harrastusten sijaan. Yritämme miettiä positiivisesti. Niin kauan kun voimme, aiomme liikkua paljon ulkona luonnossa - välttäen ihmiskokouksia tietenkin. Kalastamme, pelaamme jalkapalloa ulkona, treenaamme lätkävetoja pihallamme. Lenkkeilemme, teemme porrastreenejä, kotijoogaa jne. Kotona me olemme päättäneet nostaa esille olohuoneeseen kaikki palapelit ja lautapelit. Kavereille ja sukulaisille soitamme videopuheluita. Meillä on myös askartelupakkauksia valmiina odottamassa tylsiä päiviä. Kuopuksemme päätti, että hän haluaisi opetella lukemaan. Ajattelin, että no miksi ei. Kaikista suurin toiveeni on kuitenkin se, että pysyisimme terveinä ja että tilanne pikkuhiljaa kääntyisi parempaan päin.

Miten teidän perhe selviää corona-kaaoksen keskellä?

-Såfin

Maja olohuoneessa

Kirjoitin aiemmin siitä, miten löysin kevätfiiliksen ja uudistin ja freessasin vähän meidän olohuoneen ilmettä keväisillä uusilla tekstiileillä. Minä en ole ainut joka on nauttinut uusista tyynyistä ja vilteistä. Ihan tavanomainen näky meidän kotona on siirtyneet huonekalut, kasaan pinotut tyynyt ja ympäri huonetta levitetyt viltit. Meillä rakennetaan paljon majoja. Joskus majat toimivat suojapaikkana ja joskus ne ovat linnoituksia, koteja, veneitä ja milloin mitäkin. On oikeastaan hauska huomata minkälainen vaikutus lelujen ja tv:n puuttumisella on lapsiin.  Me olemme parisen vuotta sitten tehneet päätöksen pitää lelut alakerrassa makuuhuoneiden ja oleskelutilan läheisyydessä ja yläkerrassa olohuoneen, työhuoneen ja keittiön ympärillä pyrimme pitämään tarkempaa järjestystä. Yläkertaan ei meillä tuoda (ainakaan valtavia määriä) leluja, ja jos sinne päivän mittaan eksyy leluja ne viedään illalla takaisin alakertaan. Meidän yläkerrassa ei myöskään ole TV:tä. Ajatuksena tämän takana oli se, että toivoimme lasten osallistuvan enemmän ruuanlaittoon, yhdessäoloon ja muutenkin käyttäisivät enemmän mielikuvitusta leikeissään.. 

Kun lelut puuttuvat lapset keksivät silti paljon tekemistä. Joskus sitä edeltää pieni kiukuttelu ja valittaminen siitä miten tylsää on. Hetken päästä tilanne kuitenkin muuttuu. Yläkerrassa säilytämme poikien soittimia, eli Ukulelea ja uusimpana tulokkaana myös rumpuja. Meillä on lipastossa aina piirrustuspaperia ja kyniä ja niitä käytetään aktiivisesti. Jos näiden jälkeen tylsistyttää voi tietenkin aina rakentaa majaa, leikkiä meidän kilpikonnan kanssa (joka myös asuu yläkerrassa) tai vaikkapa auttaa äitiä laittamaan ruokaa. Lapset ovat tämän muutoksen takia hienosti oppineet osallistumaan keittiössä ruuanlaittoon. He osaavat kuoria perunoita, tehdä salaattia ja keittää kananmunia. Väittäisin, että heiltä onnistuisi jo myös jauhelihakastikkeen tekeminen itsenäisesti, jos vain uskaltaisin antaa heidän yksin häärätä kuumien pannujen ääressä. 

Emme tietenkään kiellä pojilta leluja. He viettävät paljon aikaa myös alakerrassa rakentaen legoja ja leikkien erilaisia vauhdikkaita leikkejä, sotasankareita, merirosvoja jne. Leikkiminen on tärkeää. Minusta tässä kaaoksessa meidän valinta on kuitenkin ollut oikea. Meillä on yläkerta joka on rauhoitettu hieman rauhallisemmalle puuhalle ja sen jälkeen jos tekee mieli villiintyä voi mennä joko ulos tai siirtyä leikkimään alakertaan. Tämä toimii meidän kaikkien mielestä hienosti.

Miten teillä tehdään lelujen kanssa. Saako kaikkialla kodissa leikkiä?

-Såfin 

Traumasta ylipääseminen - ensimmäistä kertaa jäälle tapaturman jälkeen

Kerroin teille miten viime kuussa luisteluharjoituksissa sattunut tapaturma järkytti meidän perhettä. Silmäkulmassa murtosekunnin ajan näkynyt kuopuksemme kaatui luistellessaan ja liukui sivuttain jäätä pitkin suoraan luistimiini ja kaaduin hänen päälle. Mitään ei ollut tehtävissä sillä reaktioaikaa ei ollut, kukaan ei olisi voinut tehdä mitään - tiedän sen, mutta syytän silti itseäni. Niin tekisi kaikki. Ehkä olisin voinut estää tämän kaiken jos olisin katsonut vähän tarkemmin hänen perään.. jos en olisi keskittynyt pujottelutehtävään jota olimme suorittamassa. Jos olisin katsonut toiseen suuntaan?! Meidän kuopukselta murtui kummatkin solisluut ja niitä olemme parannelleet kolmisen viikkoa. Nyt kaikki alkaa olemaan kunnossa ja elämä jatkuu pitkän sairausloman jälkeen taas normaaliin tapaan. Eniten tässä koko hommassa vaikeinta oli se tietämättömyys ja paha aavistus. Itse pelkäsin koko toipumisen aikana, että yhteentörmäyksessä tapahtui jotain muutakin, jotakin mitä ei tutkimuksissa löytynyt. Että minä olin rikkonut hänet. Tätä tunnetta vahvisti ehkä se, että vain toinen solisluu todettiin alkututkimuksissa murtuneeksi ja vasta kun kävimme uudestaan tutkimuksissa parin päivän päästä saimme kuulla, että itseasiassa myös toiselta puolelta löytyi murtuma. Aika kuitenkin kului ja kaikki näytti olevan normaalisti. Rauhoituin ja meidän kuopus alkoi vähitellen käyttämään käsiään..

Reilu viikko sitten meidän kuopus palasi isinsä kanssa takaisin jäälle. Tiesimme kaikki, että tämä oli tärkeä askel. Pelkoa ei saanut jäädä. Paluu jäälle sujui hyvin ja meidän kuopus ei ollut moksiskaan. Tapaturman jälkeisenä päivänä hän sanoi kerran, ettei enää koskaan aio luistella. Onneksi se unohtui myöhemmin. Se on hyvä pienissä lapsissa, he osaavat ottaa kaiken niin rennosti. He eivät kuvittele mitä kaikkea pahaa "olisi voinut sattua" jne. Se oli suuri helpotus. Hänen luisteluharrastus siis jatkuu hyvin mielin. Edessä oli kuitenkin vielä yksi vaikeampia asia, nimittäin minun oma paluu jäälle. 

Viime viikonloppuna oli taas luisteluharjoitusten aika ja meidän isi-ihminen oli joukkueenjohtajan roolissa mentävä meidän esikoisen jääkiekkopeliin joka oli juuri samaan aikaan toisella jäähallilla. Meillä ei siis ollut vaihtoehtoja kuin se, että minä menisin kuopuksemme kanssa harjoituksiin. Kun meidän isi-ihminen ehdotti tätä aamupalapöydässä aloin itkemään ihan hysteerisesti pelkästä ajatuksesta. Reaktioni yllätti myös itseni. Se tuli odottamatta ja todella voimakkaana. Tiesin, että minun oli mentävä nyt - sillä jos en menisi, en luultavasti enää koskaan luistelisi - ainakaan lasten kanssa. Pitkittäminen pahentaisi tilannetta ja keksisin jatkossa aina uusia tekosyitä miksi en voisi mennä jäälle. Aamupäivän verran sulattelin tilannetta, sain päänsäryn, söin buranaa pääkipuun ja itkin. Mutta lopulta päädyin menemään. Yritin tietenkin peitellä minun omaa valtavaa stressiä meidän kuopukselta niin hyvin kuin pystyin. Jäälle mentäessä minun koko keho tärisi. Säikyin koko harjoituksen aikana takaa tulevia pieniä lapsia jotka ennalta arvaamattomasti saattaisi kaatua lähelläni. Pysyttelin laidoilla ja hengittelin. Jään keskelle, ihmisvilinän ja pienien luistelijoiden sekaan en vain kyennyt. Mutta menin kuitenkin jäälle ja olin jälkeenpäin tästä todella ylpeä. En jähmettynyt kaukaloon mentäessä (niin kuin pelkäsin käyvän) vaan uskalsin mennä jäälle asti. Minulla tulee kuitenkin kulumaan monen monta luistelukertaa ennen kuin uskallan luistella normaalisti lasten lähettyvillä. Sen verran pahat traumat tästä kaikesta kuitenkin jäi. 

Onko sinulla jäänyt jostain paha trauma? Oletko sinä työstänyt asiaa - tai kenties päässyt asiasta jo yli?

-Såfin

Tautipelkoa ja lasten kysymyksiä Corona-viruksesta

Kuten monia muita, niin myös meitä on puhututtanut maailmalla leviävä Corona-virus. Töistä tulee joka päivä päivitettyjä matkustusohjeita ja sääntöjä, iltasanomista saamme lukea miten eräät ihmiset jo hamstraavat säilykehyllyt tyhjiksi ja ihmisiä kehotetaan pesemään käsiä ja yskimään hihaan. Sillä on ollut myös ihan käytännön vaikutus meidän elämään, kun isi-ihminen ei lähtenytkään viikon työreissuun Barcelonaan Mobile World Congress - messuille, jotka peruttiin viruksen takia. Kaiken tämän keskellä on myös tietämättömät lapset jotka monessa asiassa toimivat täysin refleksinvaraisesti. He kulkevat kauppakeskuksissa koskettaen joka ikistä kaidetta ja ilmoittautumistiskeillä on suuri houkutus painaa suu juuri sopivalla korkeudella olevaan pöytätasoon. Myös meidän perheen keittiönpöydällä on nyt kaksi matkakokoista käsidesipulloa valmiudessa lähtemään mukaan taskuun kun perheemme liikkuu kodin ulkopuolella. Vaikka emme ole täydessä valmiustilassa tai yltiöpaniikissa tilanteen takia, myös minä kävin ostamassa muutaman uht-maidon ja pari valmiskeittopurkkia kaappiin. On selvää, että coronavirus on jokaisen mielessä - mutta miten lapsille pitäisi puhua tästä..?

 Me olemme kertoneet lapsille alusta lähtien kyseisen viruksen leviämisestä joten he ovat tietoisia tilanteesta. Silti on olemassa riski, että lapset panikoivat liikaa juuri siksi, että he eivät osaa etsiä tietoa tai varsinkaan suhteuttaa viruksen vakavuutta muihin sairauksiin. Se kokemus heiltä puuttuu. Me olemme kertoneet heille, että kyseessä on sellainen pahapaha flunssa joka joillakin voi johtaa sairaalahoitoon. Olemme kertoneet, että silloin voi olla vaikea hengittää. He ovat kysyneet käytännön läheisiä kysymyksiä kuten "miltä se flunssa sitten tuntuu?" ja "mistä minä tiedän jos minä olen saanut sen?" ja "miksi ihmiset eivät vaan ota lääkettä ja parane?" jne. Olemme yrittäneet vastata heidän kysymyksiin mahdollisimman tarkasti. Olemme myös kertoneet jos uutisissa on tapahtunut jotain uutta tähän tautiin liittyen. Meidän esikoinen osasi jo miettiä asiaa vähän pidemmälle kun hän pohti sitä, että "miten voi olla hyvä kaveri jollekin joka on saanut corona-viruksen?". Lasten kysymykset ovat hyvin konkreettisia ja he kaipaavat yksinkertaisia vastauksia. Esimerkiksi että voi olla hyvä kaveri ja vaikka soitella, mutta silloin jos toinen sairastuu ei voi kutsua kylään leikkimään, ja sama myös toisinpäin jos itse sattuisi sairastumaan.  

Eilen kävimme mielenkiintoisen keskustelun autossa kun vielä kerran muistuttelin poikia ennen heidän rumputuntia, ettei siellä saa koskea naamaan, silmiin, laittaa sormia (tai mitään muuta) suuhun jne. Siihen meidän 6-vuotias kuopus sitten vaan vastasi, että "miten minä sitten voin heiluttaa minun hampaita?".. Niin.. Hahaa..

Miten teillä on puhuttu taudista kotona?

-Såfin

Viimeinen neuvola

Uskomatonta, että istun tässä ja kirjoitan, että meidän perhe on vieraillut neuvolassa ehkä viimeistä kertaa koskaan. Kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen, ravasimme meidän kuopuksen kanssa harva se viikko neuvolassa tarkistamassa hänen vauva-ajan painon kehitystä. Vuodet ovat vierähtäneet ja (itse en ole vanhentunut päivääkään mutta silti) seisoimme eilen aamulla neuvolan ovilla viimeistä kertaa. Kävelimme portaat toiseen kerrokseen ja odotimme nimeämme kuulutettavan käytävällä. Paljon on muuttunut tässä ajassa. Meidän luotto-neuvolatäti jäi eläkkeelle reilu vuosi sitten. Hän oli myös oli toiminut meidän Isi-ihmisen kouluhoitajana kauan, kauan aikaa sitten. Hänen luona kävimme monta vuotta mutta myös sen jälkeen olemme saaneet hyvää palvelua. Tähän ollaan kuitenkin tultu. Seuraavalla kerralla meidän kuopus käy terveystarkastuksessa koulun terveyden hoitajalla sitten 7-vuotiaana. Tunne on ylpeä mutta silti haikea. On aika sulkea neuvolaovet takanamme.  

Olemme saaneet paljon tukea neuvola-ajalta etenkin meidän esikoisen aikaan, silloin kun kaikki oli hieman epävarmempaa uusina vanhempina. Kuopuksemme kohdalla tiesimme enemmän ja osasimme luottaa omaan vaistoomme. Tälläkin kertaa kun kävimme hänen 6-vuotis tarkastuksessa tiesimme jo etukäteen, että kaikki olisi kunnossa. Meidän kuopus suoritti neuvolatehtävät mallikkaasti ja kommunikoi neuvolatädille hieman ujostaen, kuten hänen tapaansa kuuluu. Edelleen hänen painonsa on huomattavasti alle keskiarvon, mutta vieläkin se on jatkanut nousuaan siellä samalla käyrällä kuin aina. Hän on ja tulee luultavasti aina olemaan hieman kevyempi. Silti hän on juuri täydellinen. Kun mietin tätä meidän reilun yhdeksän vuoden asiakkuutta neuvolassa olen todella tyytyväinen järjestelmään. Kokoajan on ollut luottavainen olo ja tunne siitä, että on paikka minne soittaa jos jokin vaivaa mieltä. Tiedän, että jos olisi tullut tarve niin me olisimme saaneet tukea ja apua tätä kautta melkein mihin tahansa ongelmaan. Samalla olen iloinen, ettei meille tullut tarvetta tällaiseen lisäapuun - silti pelkkä tieto siitä, että neuvola on ollut olemassa on tuonut meidän perheelle turvaa. 

Kiitos Suutarilan neuvola kaikista näistä vuosista!

-Såfin

Meidän viikkosuunnitelma

Tein kerran aiemminkin postauksen havainnollistamaan meidän normaalia arkiviikkoa ja sen sisältöä. Minusta tällaisen ovat juuri nimenomaan sellaisia kirjoituksia joihin on kiva palata sitten kun elämä on rauhoittunut vähän. Olen nimittäin melko varma siitä, että myös tässä pätee se sama sääntö että "aika kultaa muistot" - en usko, että tulen muistamaan tätä ajanjaksoa elämästämme näin kiireisenä kuin se todellisuudessa on. Tänä keväänä meidän pojat aloittivat uudessa harrastuksessa, Soitinkarusellissa, ja se tarkoittaa tietenkin enemmän merkintöjä meidän perheen yhteiseen kalenteriin. Jos rahasta sanotaan, että kaikki menee mitä tuleekin niin meidän kohdalla tämä pätee myöskin aikaan. Kaikki vapaa ja merkkaamaton aika kalenterista käytetään kyllä hyvin tehokkaasti. Harmi, ettei aikaa voi saada lisää, edes tekemällä töitä sen eteen. Heh. Sen enempää sanomatta, tässä siis tulee meidän käynnissä olevan viikon viikkosuunnitelma jonka rustaan valmiiksi aina sunnuntaisin...

Maanantai: Tänään on minun vuoro järjestää aamupala töissä. Meillä on kerran kuukaudessa yhteinen aamiainen ja tämä on ollut tosi kiva perinne. Tänä aamuna järjestelyvuoro osui minuun ja siksi herätyskello meidän perheessä soi aiemmin kuin normaalisti. Onneksi työhommat tulee aloitettua aikaisin sillä joudun lähtemään kotiin hyvissä ajoin. Haen lapset päivähoidosta ja kiiruhdan kotiin sillä kello 16.15 meidän ihana siskonpoika tulee meille hoitoon. 

Tiistai: Tänäänkin kello laitetaan soimaan aikaisin. Meillä on kuopuksemme 6-vuotisneuvola kello 8.00-9.00. Teen töitä kotoa. Isi-ihminen lähtee työpaikalle. Aikaa omille treeneille on huonosti tällä viikolla joten lenkkeilen 11-11:45 lounastauolla. Kl 16.00 minulla on kampaaja. Isovanhemmat hakevat tänään lapset ja saamme ruokaa mummolassa. Esikoinen harjoittelee matikankokeeseen. Kello 18.30 Isi-ihminen vie pojat katsomaan Jokereiden lätkäpeliä. Minä liityn seuraan hieman myöhässä kun tulen kampaajalta. Isi-ihminen lähtee omiin treeneihin kl 21.30.

Keskiviikko: Tänäänkin herään itse aikaisin, sillä luvassa on pitkä ajomatka Jyväskylään jossa minulla alkaa palaveri kl 9.00. Yritämme lopettaa palaverin ajoissa, ettei koko ilta menisi ajaessa kotiin. Isi-ihminen vie lapset päiväkotiin ja jälleen isovanhemmat auttavat meitä ja hakevat pojat päivän päätteeksi. Esikoisella on lätkätreenit 16.00-18.00. Tämän jälkeen rauhoitutaan pelaamaan lautapeleja ja katsomaan luontodokkaria sekä lasten uutisia.

Torstai: Minä teen treenit kuntosalilla 7.30-8.30 ja isi-ihminen vie lapset. Töissä tyhjennän treeninen jälkeen pukuhuonekaappini sillä muutamme muutaman viikon päästä uuteen toimistoon. Minä haen lapset ja vien heidät 17.15-18.00 soitinkaruselliin jossa tällä hetkellä treenataan rumpujen soittamista. Harrastusten jälkeen lähdemme hankkimaan isi-ihmiselle synttärilahjaa ja askartelemme kortit.

Perjantai: Meidän isi-ihminen täyttää vuosia. Herätämme hänet laululla ja lahjalla. Minä vien pojat ja isi-ihminen tekee töitä kotikonttorilla. (Jos vielä viikon jälkeen jaksan, saatan poiketa kuntosalilla juoksumatolla 15.30-16.30) Kaikki meidän pojat menevät yhteisille luisteluharkoille kl 16-17 ja kello 18 menemme kaupungille syömään synttäreiden kunniaksi. 

Lauantai: aamu alkaa koko perheen uintiharjoituksilla 9.15-10 jonka jälkeen on pieni hengähdystauko. Esikoisellamme on jääkiekkotreenit 13-15. Kello 16.00 tapaamme ystäväperheen Espoon Fallåkerissa ja katsomme yhdessä Robin Hood musikaalinäytelmän. Suuntaamme teatterin jälkeen yhdessä ulos syömään.  

Sunnuntai: Viikonlopun toinen aamu alkaa jäähallilla jossa esikoisemme pelaa kiekkoa Bluesia vastaan 9-10.30. Sen jälkeen kuopuksellamme taas on luisteluharjoituksen kl 12. Minä poikkean iltapäivästä kuntosalilla ja kello 17 juhlimme poikien  kaverin 7-vuotisjuhlia Tikkurilassa. Kello 21.00 Isi-ihmisellä on oma lätkäpeli. Ja tähän päättyy sitten meidän tavallinen viikko. 

Miltä näyttää - kuulostaako tutulta?

-Såfin