Elämäni kriisit

Jokaisen elämässä on aallonpohjia. On hetkiä jolloin ei tunnista itseään siinä roolissa johon on ajautunut. On hetkiä jolloin pitäisi tehdä suuria päätöksiä mutta ei tiedä mihin suuntaan liikkuisi. On hetkiä jolloin luulisi kaiken olevan hyvin koska kaikki asiat ovat juuri sellaisia kuin aina ovat olleet, mutta oikeastaan mikään ei enää tunnu hyvältä. Olen kokenut nämä kaikki. On hämmentävää myöntää tämä, sillä koen olevani energinen ja lähtökohtaisesti positiivinen ihminen. Kriiseihin olen ajautunut aina silloin kun minulla on ollut aikaa pohtia elämää ja sen suuntaa. Ne ovat olleet hetkiä kun jokin aikakausi on päättynyt ja olen pysähtynyt mietiimään mitä elämältä toivoisin seuraavaksi.

Ensimmäisen suuremman kriisini koin kun valmistuin koulusta. Siihen asti minulla oli ollut tarkka suunnitelma, aikataulu ja selkeä maaliviiva jota kohti tähtäsin. Jäljelle jäi tutkintotodistus ja roppakaupalla hauskoja muistoja opiskeluajoista. All good things must come to an end - niin sanotaan. Näin kävi myös silloin. Yhtäkkiä minulla oli valtavasti ylimääräistä aikaa kun iltaisin töiden jälkeen ei enää tarvinnutkaan lukea tenttiin. Pyörin ympyrää ilman suunnitelmaa. Olin hetken aikaa melkein masentunut se tuore tutkintopaperi kädessä. Tarvitsin suunnan. Onneksi se löytyi läheltä sillä hetken päästä minulla oli sormus nimettömässä ja olin täydessä touhussa suunnittelemassa häitä ja haaveet yhteisestä perheestä heräsi.

Toisen kriisin kohtasin sillä hetkellä kun tulin äidiksi. Enää en itse ollut enää itselleni se tärkein henkilö. Sen roolin otti joku toinen. Joku toinen josta tunsin ääretöntä vastuuta. Koin syylisyyttä kun olin hänestä erossa ja sanoin kuvaamatonta rakkautta. Tämä toinen henkilö määräsi yhtäkkiä miten ja milloin meidän talossa nukutaan ja syödään. Hukutin itseni riittämättömyyden tunteisiin ja koin kaiken pirstaloituvan. En tarkoita lainkaan sitä, ettenkö olisi ollut onnellinen lapsista, mutta se oma minuuteni oli täysin hukassa. Olin vain äiti. Osittain suoritin ja toteutin projektia jonka tavoitteena on pitää lapsi hengissä ja onnellisena piittaamatta itsestäni. Vuoden jälkeen palasin töihin ja aloin jälleen tehdä asioita jotka olivat vain niitä minun omia juttuja. Aloin löytämään itseni jälleen.

Kolmas kriisi oli ehkä vaikein ja eniten määrittelemätön. En edes itse huomannut sitä ensin, mutta näin jälkikäteen voin nähdä tilanteen selkeästi. Viime loppukesästä ja syksystä kadotin tunteeni, ehkä jonkun määritelmän mukaan olin siellä aallonpohjalla. En ollut iloinen tai surullinen. Suoritin vain. Nyt myöhemmin ymmärrän mistä kriisi johtui. Olin tehnyt kaikki asiat joista nuorena haaveilin. Listallani ei ollut enää mitään jäljellä. Olin kouluttautunut, löytänyt hyvän työpaikan, mennyt naimisiin, ostanut talon ja perustanut perheen. Olimme lopulta selvisinneet pienlapsi ajasta ja nyt olisi sitten loppuelämä jäljellä. Tunteettomuus ja turhautumisen tunteet väistyivät pala palalta vuodenvaihteen jälkeen ja pikkuhiljaa olen alkanut muodostamaan haaveita myös "loppuelämälle" johon nyt ainakin toistaiseksi liittyy urahaaveita, täydennysopiskelua, rakennusprojektia ja perheen kanssa koettuja elämyksiä.

Katsoessa tätä kaikkea näin jälkikäteen voin vain todeta, että taidan olla todella projektihenkinen. Tarvitsen projekteja ja merkityksellisiä tulevaisuuden suunnitelmia pysyäkseni iloisena ja positiivisena.

-Såfin