Heippa lapsuudenkoti

Tänään tapahtuu jotain todella tärkeää mutta samalla haikeaa. Lapsuudenkotini, jossa vanhempani asuivat tähän hetkeen asti on nyt virallisesti myyty ja luovutetaan tänään uudelle perheelle asuttavaksi. Periaatteessa tämä on mitä luonnollisin asia, eihän kahdella ihmisellä ole tarvetta neljälle makuuhuoneelle sen jälkeen kun kaikki lapset ovat muuttaneet pois kotoa. Kaiken lisäksi he löysivät ihanan uuden kodin itselleen. Kodin jonka pihassa kasvaa ihania vanhoja omenapuita ja kodin jossa on isommat tilat perhekokoontumisille, mutta vähemmän niitä makuuhuoneita. Kodin jonka pihassa on pikkuruinen lampi. Täydellistä ja idyllistä. Yhden asian loppu on toisen vielä paremman asian alku. Näin se on. 

Kerkesin itse asua lapsuudenkodissani 12 vuotta mutta yhteisiä perhehetkiä siellä on vietetty melkein 25 vuotta. On siis selvää, että paikkaan liittyy paljon muistoja. On myös kummallista miten paljon lapsuudenkodin ympäristöön on kiintynyt. Silloiseen lähikauppaan, kouluun ja lähellä sijaitsevaan urheilukenttään, puistoon ja naapurustoon. Oikeastaan se sijainti ja paikka on se mitä jään kaipaamaan eniten. Se paikka jonka ympärillä pörräiltiin pyörillä koulun jälkeen. Se luistelurata, jonka laidalta kävelimme luistimilla kotiin koska matkaa oli vain muutama hassu metri. Se paikka jossa istuimme ja suunnittelimme kirjoittavamme jännityskirjaa. Se paikka jossa kieli tarttui jäiseen metalliseen keinutelineeseen.

Se koti siellä punatiilisen rivitalon päädyssä urheilukentän laidalla..

-Såfin