Syvimmät ajatukseni

Yhtäkkiä tuntuu siltä, että minulla on aikaa ajatuksille. Vasta hetki sitten minun kädet olivat taluttamassa pientä ihmisenalkua joka otti ensimmäisiä askelia kohti tuntematonta. Silloin ajatukseni olivat täynnä ruokailuja, nukkumisrytmejä ja heliseviä vauvanleluja. Elin kuplassa - kaikki oli niin ihanaa. Tunsin olevani jotenkin etuoikeutettu. Nyt meidän pojat ovat venähtäneet joitain kymmeniä senttejä tuosta ajasta ja ovat pikkuhiljaa alkaneet tekemään ison osan asioista itse. Ei niin, etteikö minua tarvittaisi enää, mutta minulla on ehkä enemmän tilaa hengittää ja ajatella. Toisin sanoen tulee hetkiä kun voin istua paikallani ja juoda teetä puutarhassa sillä aikaa kun lapset juoksevat pallon perässä viereisellä nurmikolla..

(Photo by L. Stormbom)

Kerroin kuukausi sitten kunnollisesta takapakista ja siitä kuinka meidän nuorimmainen roikkui minussa kiinni kokonaisia päivä. Niin kuin epäilin, tämä oli vaihe joka jo meni ohi. Otimme kunnollisen harppauksen eteenpäin itsenäistymisessä ja yhtäkkiä minä olen taas minä, enkä vain lohduttava syli. Vaikka se näin nopeasti kuulostaa helpottavalta ja mukavalta asialta, se on samalla myös pelottavaa. Kun ei ole ollut aikaa omille syville ajatuksille (liiottelematta) melkein viiteen vuoteen, ei ole helppo lähteä muodostamaan käsitystä siitä missä on ja minne on menossa. Olen jollain tavalla taitosvaiheessa minuuteni kanssa. Kompassi pyörii, muttei tiedä mihin suuntaan osoittaisi.

Tunnen edelleen olevani etuoikeutettu sillä minun elämässä on todella monta ihanaa asiaa. Rakastan perhettäni, kotiani ja oikeastaan koko meidän elämä tulevine talonrakennusprojekteineen on juuri siinä missä haluan sen olevan. Olen silti henkilö vailla suuntaa. Minne seuraavaksi? Mitä haluan? Onneksi huomaan, että kalenteristani tänä keväänä on löytynyt asioita jotka ilahduttavat minua todella paljon ihan uudella tavalla. Olen esimerkiksi osallistunut tiistaisin valokuvauskurssiin ja se on jotain mitä minä todella haluan tehdä - ei kenenkään muun takia, vaan itseni takia. Itsekästä? Ehkä, mutta juuri nyt kaipaan jotain mikä on vain minua varten.

Tuntuu tavallaan oudolta kirjoittaa tällaisesta asiasta, koska kaikki on oikeastaan tosi hyvin. Olen iloinen ja onnellinen nyt. En vaan tiedä minne suuntaan seuraavaksi ja sitä nyt sitten pyörittelen tässä mielessäni kun istun teekuppi kädessä vanhempieni pihassa..

Onko joku muu joskus ollut hukassa vaikka onkin onnellinen?

-Såfin