Pohjanoteeraukset äitinä

Tällä hetkellä äitinä oleminen tuntuu helpolta ja ihanalta. Meidän arki sujuu ja tuntuu siltä, että kaikki ymmärrämme toisiamme enemmän kuin hyvin. Puhallamme samaan hiileen. Aina se ei kuitenkaan ollut näin. Äitiyteni aikana olen vajonnut aallonpohjalle useamman kerran. Olen taistellut jotain vastaan tai en ehkä ole ymmärtänyt miten erilaisissa tilanteissa tulisi toimia. Pohdin pitkään julkaisisinko näin henkilökohtaisen tekstin, ja päätin sen olevan yksi osa tätä kasvuprosessia. Sillä yksi on varma, äitiyteen ei totu yhdessä yössä vaan tähän rooliin kasvaa pikkuhiljaa.

Oivalsin, että voin olla väärässä ja kannattaa kuunnella kokeneempaa. Meidän esikoisen ollessa muutaman viikon ikäinen imetin häntä aina istualteen, myös öisin. En osannut muuta, tai en oikeastaan edes halunnut oppia. Koska kyllähän minä tiesin mikä meillä toimii. Imetystuokiot venyivät pitkiksi keskellä yötä ja istuin hereillä pimeässä huoneessa yksin ja valvoin. Itkin ja valvoin. Uuvuin. En saanut unta imetysistuntojen välissä. Tätä jatkui kunnes meidän lasten mummo joka tekee töitä vastasyntyneiden kanssa tuli kertomaan että nyt se on kuules niin, että testaamme makuulteen imettämistä. Ja me opimme. Unirytmi palautui hiljalleen. Kannatti kuunnella.

Oivalsin, että ei kannata olla liian itsepäinen. Olin joskus ennen äidiksi tulemista päättänyt, että minusta ei tule sitä äitiä joka tallustaa naapurustomme katuja väsyneenä, meikittömänä haamuna. Asetin itselleni kriteerejä. Minnekkään ei lähdetä verkkareissa tukkaa kampaamatta. Kynnys lähteä liikkeelle kasvoi. Otin paineita itselleni näinkin tyhmästä asiasta siihen pisteeseen asti, etten liian lyhyellä varoitusajalla edes lähtenyt liikkeelle vaikka mieli olisi tehnyt. Kunnes tajusin eräässä vauvamuskarissa varhain aamulla kun katselin ympärilleni, että olisi ihan ok tulla sinne verkkareissa väsyneen näköisenä. Niin näytti kaikki muutkin tekevän. Miksi en siis minäkin.

Oivalsin, ettei uhmaa kannata uhmata. Monella tavalla koen, että meidän esikoinen on ollut meidän "harjoituskappale". Poden siitä huonoa omatuntoa. Kun hänen uhmaikä alkoi en ollenkaan halunnut ymmärtää tai hyväksyä miksi hän kiukutteli. Olinhan minä lukenut uhmasta kaiken jo etukäteen mutta en ajatellut, että se osuisi meidän kohdalle. Pelkäsin aamuja, en halunnut lähteä minnekään tai aloittaa uutta leikkiä. Uhmasin takaisin. Olin ankara. "Minä olen oikeassa rakas lapseni ja sinä väärässä." Se oli typerää. Muistan vielä tänä päivänä kun silloin luin yhdestä lehdestä minulle käänteen tekevän lauseen uhmasta. "Lapsi kohdistaa uhman siihen henkilöön johon hän luottaa. Se on luottamuksen osoitus" Tämä lause muutti kaiken. Opin vihdoin monen kuukauden jälkeen hyväksymään uhman. Tilanne rauhottui ja vaikka me nyt toistamiseen olemme uhman kanssa kasvotusten, se ei ollenkaan tunnu niin pahalta.

Oivalsin, etten voi olla täydellinen kaikessa. Perheeseemme syntyi toinen pieni tyyppi. Syliäni tarvittiin enemmän kuin koskaan. Halusin samalla olla täydellinen. Asua siistissä kodissa, tehdä lapsilleni kotona tehtyä luomuruokaa, kuntoilla viisi kertaa viikossa, kirjoittaa blogia, nähdä ystäviä, suoda lapsilleni erilasia kokemuksia. Romahdin kaiken alle. En pystynyt. Sain oikealla hetkelle pelastavan ohjeen joka loksahti kohdalleen juuri silloin: "Valitse ne muutamat tärkeät asiat johon haluat panostaa. Kaikkea ei voi tehdä. Kukaan ei voi." Tein niin. Opin hyväksymään epätäydellisyyteni. Vaikka se oli kivuliasta oli se samalla myös elintärkeää.

Tässä oli muutama minun aallonpohjista äitinä. Jokaisesta on noustu ja jokaisesta vastoinkäymisesta olen oppinut jotain äitiydestä ja etenkin itsestäni..

-Såfin