Jokainen äiti on varmasti jossain vaiheessa havahtunut siihen, että kuulostaa ihan omalta äitiltään. Sitä sanoo jotain lapselleen täysin samalla äänenpainolla kuin sen itse on kuullut sanottavan satoja kertoja silloin kun itse oli pieni. Niin syvälle ne tietyt asiat ovat iskostuneet, että ne tulevat esille muistista enemmän kuin 20 vuoden tauon jälkeen. Tällaiset hetket sitä tuntee olevansa osa jotain suurempaa yhteisöä - jatke sukupolvien kestäneessä kasvatuskehityksessä. Miten paljon sitä oikeastaan itse säätelee omia kasvatusmenetelmiään ja miten paljon omat kasvatusperiaatteet ovat muovautuneet jo silloin aikoja sitten kun omat vanhemmat kielsivät kiskomasta siskoa tukasta tai kehuivat onnistumista koulussa? Tämän kysymyksen edessä tuntee olonsa hyvin pieneksi ja nöyräksi - jopa liikuttuneelta.
(photos by L. Stormbom)
Kuvittelin ennen lapsia, että me yhdessä mieheni kanssa voisimme muodostaa täysin omat säännöt kasvatusten suhteen. Puhuisimme avoimesti niistä asioista jotka koemme tärkeäksi ja päättäisimme yhdessä siitä mitä haluamme lapsillemme opettaa. Todellisuus on kuitenkin kaukana tästä. Ei meillä ole aikaa istua ja pohtia jokaista tilannetta kasvatuksellisesta näkökulmasta. Lasten kanssa on reagoitava heti. On toruttava silloin kun on toimittu vääriin, kerrottava paremmasta tavasta toimia ja lopulta kehua silloin kun lapsi onnistuu toimimaan oikealla tavalla. Tilanteet yllättävät ja siksi onkin osittain helpottavaa tietää, että jossain aivojen syövereissä on olemassa nämä kauan sitten kovakoodatut kasvatusopit, jotka ohjaavat meidän toimintaa silloin kun emme kerkeä muodostaa parempaa toimintamallia.
Kuvittelin ennen lapsia, että me yhdessä mieheni kanssa voisimme muodostaa täysin omat säännöt kasvatusten suhteen. Puhuisimme avoimesti niistä asioista jotka koemme tärkeäksi ja päättäisimme yhdessä siitä mitä haluamme lapsillemme opettaa. Todellisuus on kuitenkin kaukana tästä. Ei meillä ole aikaa istua ja pohtia jokaista tilannetta kasvatuksellisesta näkökulmasta. Lasten kanssa on reagoitava heti. On toruttava silloin kun on toimittu vääriin, kerrottava paremmasta tavasta toimia ja lopulta kehua silloin kun lapsi onnistuu toimimaan oikealla tavalla. Tilanteet yllättävät ja siksi onkin osittain helpottavaa tietää, että jossain aivojen syövereissä on olemassa nämä kauan sitten kovakoodatut kasvatusopit, jotka ohjaavat meidän toimintaa silloin kun emme kerkeä muodostaa parempaa toimintamallia.
Kun tänään istun lattialla lasteni kanssa ja yritän selittää meidän puolitoistavuotiaalle miksi isoveli itkee ja miksi toista ei saa repiä tukasta, käytän niitä samoja sanoja joita äitini käytti kun itse olin pieni. "Ei saa repiä - vain silittää ja pajata...". Sanon tämän tällä kertaa tiedostaen, että joku muu on käyttänyt näitä samoja sanoja aiemmin. Olen helpottunut siitä, ettei minun tarvitse keksiä uutta tapaa kertoa tätä asiaa lapsilleni ja toisaalta helpottunut siksi, että tiedän että nämä sanat toimivat.
-Såfin
<3 Voi kyllä olen myös joskus havahtunut siihen kun kuulostan ihan äidiltäni :D
VastaaPoista