Yhtenä aamuna heräsin kummalliseen tunteeseen. Ymmärsin yhtäkkiä, ettei meidän kuopus enää ole riippuvainen minusta. Toki olen hänelle edelleen tärkeä, olenhan hänen äiti - mutta hänestä on tullut iso poika! Tunnen samalla ylpeyttä ja haikeutta. Olen ylpeä siitä, että hänestä on kasvanut pieni tyyppi joka ilmeilee, halailee ja osaa osoittaa empatiaa. Vaikka pienen lapsen äitinä oleminen ei aina ole helppoa, tuntuu kuitenkin haikealta ajatella, ettei minulla enää ole pientä tuhisevaa vauvaa, jota voin pitää sylissä. Ymmärrän nyt hyvin, että monia perheen kuopuksia kohdellaan vauvana pidempään kuin olisi tarve - ja olisihan se kivaa jos ihan vähän pidentäisi tätä vauva-aikaa..!!
Tämä on melko outo tunne - tulee jotenkin melkein alaston olo.. Se pikkutyyppi, joka on ollut riippuvainen minusta vuorokauden ympäri viimeisen vuoden aikana on nyt itsenäistymässä. Hän kasvaa jotenkin nopeammin kuin veljensä, hänellä on kiire ottaa kiinni heidän muutaman vuoden ikäeroa. Hänelle kelpaa nykyään yhtälailla isin syli, tai isovanhempien syli. Hän ei aina enää ensisijaisesti valitse minua kun tarvitsee lohtua. Ruokansa hän syö parhaiten isin syöttämänä ja leikit hän leikki kaikista mieluiten veljensä kanssa. Olen silti iloinen, että kelpaan edelleen parhaiten iltojen rauhoitteluhetkeen juuri ennen kun hän nukahtaa!
Kunpa lapset ei kasvaisi näin nopeasti..!
-Såfin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti