Viime viikon tiistaina lapset pääsivät vihdoin kouluun. Sanon vihdoin, koska meillä on todellakin odotettu koulun alkamista koko kesän. Etenkin meidän nuorempi 6-vuotias on ollut erityisen innoissaan eskarin aloittamisesta. Toki myös meidän 3-luokkalainen on odottanut koulun aloitusta, mutta ei ehkä samalla intensiteetillä kuin eskarilainen. Odotus kasaantui pitkään ja kun koulupäivä vihdoin koitti meidän 8-vuotias juoksi innoissaan kavereiden luokse koulupihalla ja vilkutti heipat kääntämättä edes päätään. Olin odottanutkin jotakin vastaavaa. Meidän eskarilainen oli ensimmäisenä esikariaamuna vaisu. Hän söi vähän huonosti, mutta oli kuitenkin omalla tavallaan innoissaan. Ajattelin sen kuuluvan asiaan. Kun vihdoin pääsimme pukemaan olimme jo viittä vaille myöhässä, mutta hoputin lapset kuitenkin yhteiskuvaan ennen kun kävelimme koululle. Meidän pienempi ei saanut edes hymyä väännettyä. Jännitys oli hänelle liikaa. Koko kesän aikana kasatut odotukset olivat niin suuret ja uusi paikka, kaverit ja kaikki jännitti niin vietävästi että koko eskarin aloitus meni meidän osalta aivan penkin alle. Kun saatoin hänet eskarirakennukseen ja ripustimme hänen repun omaan naulakkoon hän alkoi itkemään. Ei sekään vielä ole kummallista - luulin hänen pääsevänsä tilanteesta nopeesti yli. Toisin kuitenkin kävi...
Jätin lopulta hieman arkailevan mutta hyväntuulisen pojan leikkimään pihaan sinä päivänä. Hän katseli minun perään, mutta meni sitten leikkimään entuudestaan tutun kaverin kanssa. Luulin, että itkut oli itketty ja suru olisi käsitelty jo aamulla. Olin väärässä. Kun iltapäivällä tulin hakemaan häntä eskarista, minua vastassa oli ovella hoitaja joka pyysi minut sivuun juttelemaan. Selvisi, että meidän kuopuksella oli ollut todella huono päivä. Hän oli itkenyt pitkin päivää ja ikävöinyt meitä kovasti. Joskus ihan niin holtittomasti että hän oli tärissyt. Eskariope ja minä puhuimme pitkään tilanteesta. Olimme samaa mieltä, hän tarvitsee enemmän aikaa tilanteen sulattamiseen. Kaikista eniten olin yllättynyt siitä, että hän oli reagoinut näin voimakkaasti. Toki hän on arka, mutta en voinut kuvitellakaan, että hän itkisi ikäväänsä kokonaisen päivän. Olin todella surullinen hänen puolestaan.
Kun pääsimme kotiin ensimmäisen päivän jälkeen, hän istui sylissäni yli tunnin ja minä halasin häntä. Hän ei kovin paljon edes jaksanut puhua päivästään. Muutaman sanan siellä täällä. Sen sain kuitenkin selville, että hän oli menossa seuraavana päivänä uudestaan, mutta varoitti että saattaa itkeä myös silloin. Teimme sen hyvin selväksi hänelle, että itkeä saa aina kun siltä tuntuu. Mielummin näen, että hän purkaa tunteitaan itkemällä, kuin että esimerkiksi löisi tai oireilisi muilla tavoin ja purkaisi suruaan esimerkiksi muihin lapsiin. Siitä olen kiitollinen - hän osaa näyttää tunteensa oikealla tavalla.
Seuraavina päivinä hän ei kuitenkaan ole enää itkenyt. Jännittynyt hän on toki ollut ja olemme käyneet kotona päivän ohjelmaa läpi etukäteen. Olemme myös antaneet hänen nauttia rauhassa aamupalan ja olemme rauhoittaneet hänen aamunsa ottamalla tavallista enemmän aikaa aamutoimille. Perjantaina hänen päivä oli jo mennyt superhyvin. Tilanne on rauhoittunut, mutta luultavasti tulemme pitämään hänen eskaripäivät vielä hetken aikaa lyhyinä niin, että hän saa tulla kotiin rauhoittumaan hetkeksi jo aikaisemmin iltapäivällä.
Mites teidän koulunaloitus sujui?
-Såfin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti