2020/01/30

Lapsuuteni arki ja poikien arki nyt

Mitäköhän pojat tulevat muistamaan meidän arjesta kun he kasvavat isoiksi? Sitä olen miettinyt viime aikoina paljon. Suurin osa yksityiskohdista tulee unohtumaan, niin se tietenkin on. Mutta minkälainen tunnelma heille jää ja mitkä ovat niitä joita he muistelevat sellaisina juttuina joita "aina teimme"? Olen miettinyt omaa lapsuuttani ja sitä mitä minä muistan meidän silloisesta arjesta. Minä en kovin pitkään kouluikäisenä viihtynyt missään iltapäiväkerhossa vaan tulin aina kotiin suoraan koulusta. Koska asuimme koulun vieressä meille tuli myös usein luokkakavereitani koulun jälkeen. Joukkoon liittyi muutaman vuoden päästä myös pikkusiskoni kun hän aloitti koulun. Muistan, että kävimme taidekoulussa koulun jälkeen. Sinne saimme matkustaa itse bussilla jo melko pieninä. Niihin aikoihin lapsiin luotettiin enemmän ja saimme pärjätä itse. Ja miettikää, tämä oli aikaa ennen kännyköitä. (Kauhu-emoij) Jos bussi ei tullut tai meni rikki kesken matkan, meidän piti itse keksiä vaihtoehtoinen reitti perille...

Muistan, että kävimme keskiviikkoiltaisin kuorossa ja kuoro loppui silloin myöhään (tai siltä se tuntui). Sinne ja sieltä kotiin kuljimme yhtälailla itse bussilla. Muistan myös miten tärkeää oli, että saimme itse käydä kaupassa ostamassa välipalaa kuoron tauolla. Muuten meillä ei ollut arkena kovin paljon ohjelmaa. Me vietimme paljon aikaa ulkona naapurilasten kanssa, jotka myös sattuivat olemaan samassa koulussa kanssamme. Luistelimme, puuhailimme ja jossain vaiheessa tulimme aina pistäytymään sisällä. Pääosin muistan kuitenkin yhteiset ulkoiluhetket. Muistan myös, että omassa lapsuudessani rajoitettiin ruutuaikaa. Saimme katsoa telkkaria (ja myöhemmin tietokonetta) enintään tunnin koulun jälkeen. Hyvä niin. En muista tätä pahana sääntönä. Muistan, että teimme aina välipalaleivät itsellemme ja joskus nukuin myös päikkärit. En muista, että omat vanhempani olisi käynyt missään töiden jälkeen (ehkä he kävivät, mutta keskityin enemmän omiin leikkeihin ja ulkoiluun) ja vähintään jompi kumpi heistä oli aina kotona odottamassa meitä sisään "pihahommista". Muistan myös, että he tekivät paljon töitä ja joskus jompi kumpi tuli myöhään kotiin töistä. Pääosin mielikuva lapsuuteni arjesta on siis hyvin kiireetöntä ja vapaata. Saimme mennä ja tulla ja äiti ja isä oli turvallisesti aina kotona odottamassa meitä. He varmistivat aina, että läksyt olivat tehty ja auttoivat kun emme ymmärtäneet tehtäviä. Meillä oli aina lämmintä ruokaa tarjolla ja juttuseuraa kun tarvitsimme. 

Mitäköhän meidän pojat sitten tulevat muistamaan meidän arjesta? Uskon, että he tulevat muistelemaan ainakin sitä, että harrastivat jääkiekkoa ja myös joitain musiikkiharrastuksia. Uskon myös, että he muistavat, että teimme paljon jänniä juttuja ja retkeilimme ja tapasimme ystäviä ja perhettä. Uskon, että he muistavat omaa lapsuuden arkea iloisena mutta ohjelmantäyteisenä. Hieman erilaista kun oma lapsuuteni siis. Ja kenties he kokevat, että me vanhemmat olemme läsnä ja kiinnostuneita heidän tekemisistä. Luulen myös että vielä aikuisenakin osavaat ulkoa minun heille laulamat iltalaulut ja muistavat, että luin heille joka ilta. Sen sijaan toivon, etteivät he muistaisi meidän stressanneen arkipalapelistä (sillä niin me joskus teemme) ja toivon myös, että unohtavat meidän kiireiset aamut. Toivon, että he myös muistelevat lämmöllä sitä miten paljon olemme viettäneet aikaa yhdessä koko perhe. Siihen olemme panostaneet ja uskon että se tulee olemaan heidän olettamus siitä minkälainen perhe-elämä kuuluu olla. "Yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta". 

Mitä sinä muistat oman lapsuutesi arjesta - onko se arki samanlaista kuin sinun omat lapset viettävät nyt?

-Såfin

2020/01/29

Jo 6-vuotias

Meidän perheessä tapahtuu suuria. Meidän pienin, kuopus ja perheen "vauva" on täyttänyt 6-vuotta. Se tuntuu jotenkin isolta harppaukselta. 5-vuotias on kuuluu vielä kategoriaan "pieni lapsi" kun taas 6-vuotias alkaa jo olemaan iso poika. Minun silmissä hän tulee tietenkin aina olemaan pieni, mutta tällä kertaa vuosien täyttäminen tuntui jotenkin isolta jutulta. Mutta minkäslainen meidän tuore 6-vuotias sitten on? Juuri tällä hetkellä meidän kuopus on erityisen ihastunut isoveljeensä. Hän haluaa niin kovasti pysyä mukana vauhdissa, piirtää yhtä hienoja kuvia ja luistella yhtä kovaa yhtä kovaan kuin 8-vuotias isoveljensä. Aina ennen kun leikki aloitetaan niin pitää tunnustella onko isoveli mukana. Se on juuri nyt kaikki kaikessa. Viime aikoina hän on myös venähtänyt lisää pituutta. Huomasin tänään, että 128-kokoiset vaatteet yhtäkkiä ovat sopivat. Hän on edelleen hoikka rakenteltaan, niin hän on aina ollut. Siitä huolimatta hän on kaikkiruokainen. Mitään mättö-annoksia emme koskaan ole nähneet hänen syövän eikä jälkiruuat oikein maistu (poislukien keksit).

Juuri nyt hänen lempipuuha on kaikki musisoiminen, piirtäminen, pelaaminen, askarteleminen (muovailuvahat, rakentaminen jne) sekä tietenkin luistelu. Hänessä on kaksi puolta. Hän osaa keskittyä todella hienosti ja pitkään esim kuvan piirtämiseen ja sitten toisaalta esimerkiksi jäällä, hän villiintyy aivan täysin. Meidän kuopus on aina ollut tyytyväinen pieneen. Hän on pienestä lähtien ollut se joka viihtyy silloin kun ympärillä tapahtuu asioita, vaikkei aina edes itse tarvitse osallistua. Tarkkailukin riittää. Hän viihtyy parhaiten kotona ja on meidän perheestä se joka ehkä eniten on sellainen "kotikissa". Yritämme parhaimman mukaan suoda mahdollisimman paljon rauhallista kotiaikaa hänelle. Aina se ei kiireisessä arjessa onnistu, mutta pääsosin hän on se joka esimerkiksi jää kotiin jomman kumman vanhemman kanssa kun toiset lähtevät kauppaan. Hän on melko herkkä, haluaa tehdä oikein ja noudattaa sääntöjä ja minusta hänen silmissä on sellainen älykäs pilke. Tahto oppia on kova.

Meillä on juuri nyt käynnissä pieni takertumisen vaihe. Hän seuraa meitä vanhempia huoneesta toiseen eikä halua olla yksin. Tiedän, että tämä liittyy itsenäistymiseen. Hän tietää, että hänestä on tullut jo iso poika ja haluaa varmistaa, että vielä olemme täällä vaikka hän kasvaa isommaksi. Olen nähnyt tämän jo monta kertaa. Muuten tämä on ihan kivaa ja on ihanaa, että hän haluaa istua sylissä, mutta esimerkiksi siivotessa tai imuroidessa tällainen on hieman hankalaa. Noh, tämä on vaihe. Ensi syksynä hän aloittaa eskarissa ja uskon, että muutos on hänelle hyväksi. Hän osaa jo lukea helppoja sanoja ja on todella hyvä laskemaan. (koska isovelikin osaa, niin hänkenkin on pitänyt oppia..) Nyt hän alkaa jo selkeästi kaipaamaan enemmän haastetta. 

Onneksi olkoon meidän iso-pieni mies. Olet rakas!

-Såfin

2020/01/28

Kerrostettu mansikka-valkosuklaa jäädykekakku

Me otimme viikonloppuna pienen varaslähdön meidän kuopuksen synttärijuhlintaan. Hänen 6-vuotisjuhliaan kokoontui juhlimaan iso joukko sukulaisia. Meillä on iso lähiperhe ja kun kutsumme koolle kaikki perheenjäsenet meitä on yhtäkkiä 22.  "The more the merrier" - niin ne sanovat. Meidän kuopus toivoi juhliinsa jäätelökakkua. Ajattelin kuitenkin, että olisi kiva jos tällä kertaa itse tekisimme jälkkärin tai leipoisimme kakun. Yhtäkkiä minuun iski sellainen nostalginen fiilis kun muistin, että aina ennenvanhaan tehtiin paljon jäädykekakkuja. Se oli vähän sellainen 80-luvun ja 90-luvun juttu kun jokaisessa talossa oli iso arkkupakastin ja tilaa tällaiselle kokkaamiselle oli riittävästi. Vähän niin kuin mokkapalatkin - oi niitä muistoja omasta lapsuudesta. No minä sitten menin ja innostuin jäädykekakun tekemisestä ja päädyin siihen että hifistelisimme ja tekisimme kahdesta mausta sellaisen kerrostetun version. Valkosuklaata ja mansikkaa. Tämä oli meidän kuopuksenkin mielestä tosi hyvä idea. Alla resepti ja vinkit. 

Mansikka-valkosuklaa jäädykekakku
(n. 10 hengelle, kuivakakkuvuoka tai silikoniastia)

200 gr valkosuklaata leivontaan 
1.5 dl tomusokeria (voi korvata osan tavallisella sokerilla)
2 kananmunaa
500 gr jäisiä luomumansikoita
5 dl luomuvispikermaa
2 rkl sitruunamehua
Koristeeksi kuivattuja Dr Oetkerin vadelmahippuja, koriste-coctailtikkuja ja kaikkea muuta kaunista. 

Tee näin: Vatkaa vispikerma kuohkeaksi vaahdoksi. Sulata valkosuklaa mikrossa (jos suklaa todella kuumaa, anna jäähtyä hetken). Sekoita suklaan sekaan kananmunat ja vatkaa kuohkeaksi. Lisää suklaan joukkoon puolet kermavaahdosta. Soseuta jäiset mansikat ja sekoita siihen sokerit ja sitruunamehu. Nostele loput kermavaahdosta mansikoiden sekaan. Nostele varovasti kerroksittain kumpaakin seosta vuokaan ja laita pakkaseen. Käyttämässämme reseptissä oli jäähdytysajaksi määritetty 4 tuntia, mutta koska teimme kakun jo edellisenä päivänä en voi olla varma riittääkö ihan niin lyhyt aika. Ota jäädykekakku hyvissä ajoin (n. 20 minuuttia ennen tarjoilua) esille ja käännä se sulamaan lautasen päälle kun se vielä on muotissa. Se irtoaa kun se on riittävän sulanut. Me sulatimme kuuman veden alla nopeuttaaksemme prosessia ja kakun pinta suli (ehkä liian) nopeasti. Maku oli kuitenkin mitä mainioin. Namsk. 

Milloin sinä viimeksi olet tehnyt jäädykekakkua?

-Såfin

Inspiraatio ja alkuperäinen resepti on löydetty täältä. 

2020/01/24

Eskariin tutustuminen

Ensi syksynä meillä on edessä jännät paikat. Meidän kuopus lopettaa keväällä vanhassa, tutussa ja turvallisessa perhepäivähoidossa ja siirtyy eskariin. Muutos on aika iso. Hän on tähän asti saanut viettää päivänsä 4 hengen pienryhmässä ja nyt hänellä on edessä n. 24 lapsen ryhmä ja eskariopetusta uudessa ympäristössä. Meidän esikoinen kävi läpi tämän saman muutoksen ja se oli yllättävän rankkaa aikaa. Samalla luovutaan viimein täysin päiväunista (jotka kyllä pikemminkin ovat olleet vain pieni huilaushetki viime aikoina). Päivärytmikin siis muuttuu tämän myötä. Tällä viikolla meillä oli yhtenä iltana mahdollisuus käydä tutustumassa esikoulun tiloihin. Esikoulu toimii samassa pihapiirissä koulun kanssa, joka tietenkin on kiva monesta syystä. Eskari ja koulu sijaitsee vain kivenheiton päästä meidän kodista ja nyt meidän kummatkin pojat ovat pitkästä aikaa taas samassa osoitteessa päivisin. Meidän perheen arkilogistiikka muuttuu taas helpommaksi. Sitä olemme odottaneet. 

Meidän kuopus on itse todella innoissaan tästä muutoksesta. Koulumaailmaan on helpompi mennä kun tietää, että isovelikin on siellä. Hän haluaa jo niin kovasti olla iso poika. Onhan se ymmärrettävää pikkuveljillä on kova kiire pysyä isoveljensä perässä. Niin se menee. Kun meidän esikoinen kolme vuotta sitten aloitti eskarissa, hänellä oli siellä vain yksi kaveri entuudestaan. Nyt meidän kuopuksella on jo aika monta tuttua tulossa eskariin. Sinne tulee hänen pikkuserkku, paras kaveri perhepäivähoidosta ja muitakin kautta tuttuja lapsia. Myös henkilökunta on hänelle tuttua, sillä samat opettajat olivat aina moikkaamassa kun veimme esikoistamme eskariin yhdessä. 

Itse en ole kovin innoissaan eskarin tiloista. Ne ovat melko vanhat ja sisäilmaongelmistakin on huhua. Onneksi he viettävät suuren osan ajasta ulkona ja kyseessä on vain yksi vuosi. Sen jälkeen kummatkin meidän pojat ovat jo koululaisia. Kääk. 

Onko siellä muita tuoreita eskarilaisia tai koululaisia? Miltä ensi syksyn aloitus tuntuu?

-Såfin

2020/01/23

Käsien ja jalkojen pistely ja puutuminen

Minulla on viime viikkoina ollut ikävä ongelma. Lontoon reissumme jälkeen kun palasimme kotiin, minun niska oli jäykistynyt oikein kunnolla. Nukuin reissussa 4 yötä erilaisella tyynyllä kuin mihin normaalisti olen tottunut. Lopputulema oli ikävä kipu niskassa joka ei tuntunut menevän pois tavanomaisella venyttelyllä. Jatkoin siitä huolimatta normaaleja liikkumisharrastuksiani ja heti reissusta palauduttuamme osallistuin melko rankkaan flow hot joogaan. Tunnilla olimme pääosin käsien varassa erilaisissa asennoissa ja kuumuus tietenkin avaa lihakset. Mutta auta armias kun ja jos lihakset jäävät kramppiin väärään asentoon tunnin jälkeen. Niin minulla kävi. Yhtäkkiä koko yläselkä oli aivan totaalisen jumissa. Ajattelin, että kompensoisin tilannetta juoksemalla tunnin verran spinnerillä jossa myös kädet ovat mukana liikkeessä. Yläselkä kokonaan pois pelistä kompensoin tietenkin alaselkälihaksilla ja lopputulema ei ollut kovin miellyttävä. Koko selkä oli nyt lukossa ja aloin kokemaan pistelyä ja puutumista käsissä ja jaloissa. 

Ensin tietenkin vakuuttelin itseäni, että olin kuolemansairas. Nukuin huonosti ja mietin mitä lääkäri sanoisi. Pelkäsin, että selässäni oli jotain muutakin vikana ja joutuisin leikkaukseen tai että minulla olisi jokin parantumaton sairaus joka veisi tunnon lopullisesti käsistä ja jaloista. Tiedätte nämä normaalit ajattelukehät. Kun tilanne ei ottanut helpottaakseen ja totesin, että kotivenyttely ei enää auta minun oli tehtävä jotain asialle. Järeemmät aseet käyttöön niin sanotusti. Buukkasin itseni rullavenytykseen ja sen jälkeen parin päivän päähän myös hermorata-hierontaan. Päätin myös käydä ylimääräisellä, hieman kevyemmällä venyttelevällä joogatunnilla. Se lähtee millä se on tullutkin?! Loppujen lopuksi sain todeta, ettei kyseessä ehkä sittenkään ollut mikään niin paha asia kuin olin pienessä päässäni kuvitellut. Pistely ja puutuminen alkoi venyttelyissä, joogassa ja hieronnassa heti helpottamaan. Vieläkin jäykkyyttä on ja pientä puutumista esimerkiksi työpäivän jälkeen mutta akuutti vaihe on jo ohi. Huh. Ei kiva kokemus. Sain kertalaakista todeta, että ikää on tullut lisää ja keho kaipaa jo lisää huomiota niin venyvyyden kuin lihaskunnon kanssa.

Oletko sinä joskus kokenut jotain vastaavaa?

-Såfin 

PS. Ja niin, hermorata eli kiinalainen hiraeth hieronta oli superhyvä. Jäin heti koukkuun.

2020/01/22

The making of Harry Potter

Vuodenvaihteessa meidän perhe matkasi Lontooseen viiden päivän mittaiselle perhereissulle. Matka oli ihana ja juuri sitä mitä me pitkän joululoman päätteeksi tarvitsimme. Tämä oli myös meidän joululahja pikkupojille. Yksi osa meidän lahjasta oli reissumme kohokohta: päiväretki Warner Bros. Studiosille jossa Harry Potter elokuvat olivat kuvattu. (The making of Harry Potter). Liput olivat hieman hankala järjestää, sillä paikka on todella suosittu. Käytännössä minä ostin sisäänpääsyliput tietylle päivälle ja kellonajalle jo syyskuussa viime vuonna. Liput saimme sähköpostitse ja sen jälkeen meidän piti vain pitää huoli siitä, että olisimme studion ulkopuolella juuri oikeaan aikaan. Tämä studio sijaitsi noin tunnin ajomatkan päässä Lontoon keskustasta ja päädyimme kulkemaan kumpaakin suuntaan überilla. Vierailupäivä oli onneksi sunnuntai eikä silloin ole kovin paljon autoliikennettä Lontoossa. Ajaessamme Lontoon kaupungin halki saimme samalla nähdä paljon paikkoja. Näimme keskustan, esikaupunkialueita ja myös teollisalueita. Lopulta taksimme pysähtyi valtavan rakennuksen eteen, olimme perillä Harry Potterin-elokuvien synnyinpaikalla..

Koko Harry Potter-kokemus oli (kuten saattaa arvata) hyvin kaupallistettu mutta aivan törkeän hieno. Pääsimme sisään rakennukseen jossa näimme suuren lohikäärmeen roikkuvan katosta. Meidät ohjattiin sisään suureen saliin ja saimme nähdä elokuvaklipin HP elokuvien kuvaamisesta. Yhtäkkiä elokuvakangas nousi ja olimme velhokoulun porteilla. Saimme kulkea huoneesta toiseen, nähdä jänniä yksityiskohtia ja ihmetellä miten paljon vaivaa näiden elokuvien eteen oli nähty. Kuljimme taikametsässä jossa jättimäiset hämähäkit tippuivat niskaamme ja saimme kulkea ensin ehjässä jättämäisessä marmorisessa pankkisalissa ja sen jälkeen samassa huoneessa joka oli täysin tuhoutunut ja taustalla räyhäsi lohikäärme. 

Saimme astua sisään ison juna-aseman päätepysäkille jonka keskiössä oli SE punainen höyryjuna jonka piipuista savusi höyry ja joka elokuvissa vei Harry Potterit kavereineen velhokouluun. Päätimme myös (maksusta kylläkin) antaa lasten kuvata itsestään elokuvaklipit jossa lensivät luudalla. Täällä oli niin paljon näkemistä ja kokemista, etten varmasti edes muista mainita kaikkea. Päällimmäiseksi minulle ja meille jäi mieleen jotenkin melkein häkeltynyt fiilis siitä miten hieno kokemus tämä oli. Ainut haittapuoli oli se, että joka paikkaan sai jonottaa ja ihmisiä oli paljon. Myös paikan ainoassa kunnollisessa ruokalassa oli paljon väkeä ja tungosta. 

Kiersimme paikkaa yhteensä melkein viisi tuntia. Jos olisimme jaksaneet, näkemistä olisi varmasti riittänyt pidemmäksikin aikaa. Pienet jalat kuitenkin väsyivät ja suuntasimme ostamaan pienet muistoesineet jättimäisestä HP liikkeestä. Pojat saivat pienen kinuamisen jälkeen ostaa taikasauvat itselleen. Meidän kuopus sanoi autossa, että häntä vähän jännittää ja että hän ei ehkä uskalla avata taikasauvalaatikkoaan, hänellähän tulee sitten oikeat taikavoimat. Niin liikkistä. Sadun ja todellisuuden raja hämärtyy. 

Kiitos Warner Bros. Studios. Uskon, että tämä on kokemus jonka lapset muistavat vielä aikuisenakin!

-Såfin

2020/01/20

Soitinkaruselli

Meidän esikoinen aloitti viime syksynä uuden harrastuksen, Ukulelen soittamisen. Tunnille osallistuminen on ollut kätevää sillä se on järjestetty pohjois-Helsingin musiikkiopiston toimesta meidän esikoisen koulussa koulupäivän päätteeksi. Opettaja on vielä kaiken lisäksi saattanut soittoryhmäläiset iltapäiväkerhoon tunnin jälkeen. Harrastus jatkuu myös nyt keväällä. Samaan aikaan kun meidän kodin seinien sisällä on alettu kuulemaan entistä enemmän musisointia uuden harrastuksen myötä, myös meidän 5-vuotias kuopus innostui. Hän kertoi meille joululomalla, että hänkin halusi aloittaa soittamisen. Lapsen innostukseen täytyy tarttua ja selvitin mitä vaihtoehtoja meillä olisi. Halusin, että hän saisi kokeilla mahdollisimman paljon eri soittimia ja lajeja, mutta muskariin tai bändikouluun hän ei suostunut. Se on kuulemma pienille lapsille. Sitten löysin soitinkarusellin.


Soitinkarusellin idea on se, että lapset saavat yhden lukuvuoden aikana kokeilla mahdollisimman monta erityyppistä soitinta. Idea on se, että lapsi sen perusteella voisi testata tykkääkö musiikista, onko motivaatiota harjoitella ja ehkä jopa löytää suuntaviivaa siihen mikä se oma soitin voisi olla. Samalla lapset opettelevat myös lukemaan nuotteja ja tunnistamaan rytmejä. Soitinkarusellissa on mukana sekä puhallin-, lyömä- ja jousisoittimia. Ihan huikea idea. Me tartuimme tuumasta toimeen ja ilmoitimme kummatkin veljekset 6-8 vuotiaiden ryhmään. Lapsia ryhmässä sai olla 3-5. Saimme pian sen jälkeen viestin, että vielä mahdumme mukaan ja että aloittaisivat nokkahuilusta. Nokkahuilu on hyvä ja helppo ensisoitin jonka avulla on kiva tutustua musiikkiin. 

Viime viikolla osallistuimme ensimmäistä kertaa tuntiin ja olimme sopineet, että minä saisin tulla mukaan tarkkailemaan tuntia. Meidän opettaja oli todella mukava ja oli hyvä lasten kanssa. Meidän kuopus oli vielä hieman arka, mutta tunnin loppupuolella myös hän puhalsi rohkeasti ensimmäisiä nuotteja nokkahuilulla. Jess. Lapset saivat pienen läksyn ja nokkahuilut mukaan kotiin harjoittelua varten. Olen todella innoissani tästä. Minusta tällainen karuselli on mitä mainioin tapa tutustua vähän syvällisemmin musiikkiin. 5-7 viikon päästä vaihdamme soitinta. 

-Såfin

2020/01/17

Valokuvausta ja haasteellisempi patikkaretki Kaitalammelle

Olimme kuumeen takia pysytelleet kotona jo neljä päivää ja koska kaikki vaikutti olevan paranemaan päin ja vihdoin kuumeettomia päätimme, että karistaisimme loputkin pöpöt reippailemalla ulkona luonnossa. Valitsimme kohteeksi Espoossa sijaitsevan Kaitalammen ja suunnitelma oli patikoida lammen ympäri. Niin hyvin kun ymmärsimme, ison lammen ympäri olisi hyvät kävelypolut. Olimme myös pakanneet mukaan grillimakkaraa ja mehua reppuun. Ilma oli mitä mainioin, juuri ja juuri pakkasen puolella ja aurinko paistoi. Ihan täydellistä siis. Kun saavuimme perille ja pysäköimme auton parkkikselle, eteemme avautui aivan maaginen näky. Kirkas vesi oli äskettäin jäätynyt, mutta lunta ei ollut lainkaan. En usko, että itse koskaan olen nähnyt vastaavaa. Järven pohjaa pystyi katsomaan kirkkaan jään läpi. Vau. 


Olimme pukeutuneet lämpimästi, mutta se osoittautui myöhemmin turhaksi. Meidän kevyt kävelylenkki muuttui pian urheilusuoritukseksi, sillä selvisi hyvin pian, että pururata kulki vain puolen lammen ympäri. Meidän tavoite kulkea lammen ympäri osoittautui siis.. kröhöm.. haasteelliseksi. Kaitalampi on syvä ja sen ympäröivät kalliot ovat paikoin todella korkeat ja jyrkät. Me kiipesimme, nostimme lapsia ja otimme tukea kivenlohkareista, kalliolla kasvavista puista ja taistelimme itsemme ylös yhteensä neljälle isolle kalliolle. Olimme hiestä märkinä. Muutama muukin patikoija oli lähtenyt kulkemaan samaa reittiä kuin me ja välillä saimme antaa henkistä tukea myös muille porukoille. Emme siis olleet varmoja, että maasto oli ollenkaan kuljettavissa. Välillä huomasimme tulleemme niin vaikeaan paikkaan, ettei etenemistä ollut. Palasimme samaa reittiä takaisin ja kiersimme toista kautta. Tunnin taistelun, kiipeilyn, naurun, mehutauon ja kiukun jälkeen pääsimme perille pururadalle päällystetylle polulle. Ai että se tuuletuksen määrä.   

Maisemat olivat aivan huikean kauniit ja napsin matkan varrella muutaman valokuvan. Kun pääsimme pururadalle eteneminen tapahtui nopeasti. Vatsanpohjassa kurni jo nälkä ja pysytyimme melkein "haistamaan" itsemme perille grillipaikalla. Siellä oli pari muutakin perhettä grillaamassa samaan aikaan. Voin kertoa, että makkara maistui aika hyvälle tuolloin. Kaitalampi oli aivan super-hieno paikka, mutta suosittelen kulkemaan pururataa pitkin (etenkin lasten kanssa). Samainen pururata kulkee myös viereisten vesistöjen ohi. 

Sen pituinen se patikkaretki!

-Såfin

2020/01/16

Passi ja pitkät jonot poliisiasemalle

Havahduimme vuodenvaiheessa siihen, että meidän 8-vuotiaan sekä minun passi oli vanhentumassa. Kiiruhdimme ottamaan passikuvaa ja täyttämään verkkohakemusta netistä. Nykyään on tosi kätevää kun nämä kaikki tiedot voidaan täyttää netissä valmiina ja valokuvakin tulee suoraan valokuvaamosta tunnuksella poliisin järjestelmiin. Minä pystyin jopa täyttämään meidän lapsen ja minun passihakemuksen samalla istumalla, ikään kuin samalla sisäänkirjauksella. Järjestelmästä lähtee myöskin toiselle huoltajalle sähköpostilla kysely, jossa häntä pyydetään hyväksymään lapsensa passihakemus. Tähän asti kaikki sujui helposti. Kun hakemuksemme lähti liikkeelle, näytölle tuli kuitenkin tieto, että minun edellisestä tunnistautumisesta ja sormenjäljen jättöpäivästä on kulunut yli 6 vuotta ja että myös esikoisemme pitäisi käydä tunnistautumassa henkilökohtaisesti poliisiasemalla. Siihenkin voi onneksi tehdä ajanvarauksen netissä. 

Sattuipa vaan kummasti, että pääkaupunkiseudulla ei ollut yhtään vapaata aikaa tammikuussa, eikä edes helmikuun alkupuolella. Minulla oli jo seuraava työmatka tiedossa tammikuun lopulle, emmekä siksi voineet odottaa kuukausia. Passin toimituksessa ja painatuksessakin menee oma aikansa. Etsin lähikunnista aikoja ja käytyäni läpi Keravan ja muiden melko lähellä olevien asemien tilanteen päädyimme lopulta varaamaan ajan kahden viikon päähän Porvoon poliisiasemalle. Muihin paikkoihin olisimme jonottaneet 1,5 kuukautta. Se on melko pitkä aika minusta. Onneksi meillä on auto. Päätimme tehdä tilanteesta parhaan mahdollisen, ja samalla kierrellä Porvoon vanhaa kaupunkia ja käydä syömässä jossain kivassa paikassa. 

Lapsen kanssa käynti Porvoon poliisiasemalla sujui kivasti. Lapsen ei vielä, kuten aikuisten, tarvitse antaa sormenjälkitunnistetta. Sen sijaan meidän esikoinen sai antaa nimenkirjoitusnäytteen joka piti osua tarkoin poliisiasemavirkailijan osoittaman mustan ruudun sisäpuolelle. Se meni hienosti, onneksi. Lapsen mukana poliisiasemalla tarvitsee olla vain toinen huoltaja. Meidän käynti oli ohi 10 minuutissa eikä siellä ollut ollenkaan ruuhkaa. Tämän jälkeen suuntasimme koko perhe vanhaan kaupunkiin syömään ravintolaan jonne olemme halunneet mennä jo pidempään. Meat District oli huippukiva, tosin aika kallis, ravintola jossa saa herkkuruokia luomulihasta. Toisella seinällä oli hieno kuivatuskylmäkaappi jossa roikkui lihoja kypsentymässä. Ruokailun lisäksi kiersimme vanhaa Porvoota ja teimme pari pientä ostosta Brunberg:issa ja idyllisessä pienessä lelukaupassa. Meillä oli tosi hauskaa. Ilman passihakemuksia ja ajanvarauksen haasteita olisimme jääneet tästä kaikesta kivasta paitsi. 

Oletko sinä uusinut passia lähiaikoina? Saitko passisi suoraan nettihakemuksen perusteella vai jouduitko käymään poliisiasemalla? 

-Såfin

2020/01/14

Omaa aikaa

Kirjoitin joitain päiviä sitten blogipostauksen jossa pohdin vanhemmuuden vaiheita ja miten aika on vaikuttanut meidän perheen yhteiseen ajankäyttöön ja asenteisiin. Huomasin miettiessäni asiaa, että oma aika on noussut merkityksessään mitä vanhemmaksi lapset ovat kasvaneet. Onhan se luontevaa, on myös helpompi vapauttaa aikaa itselleen kun lapset ovat isompia. Tärkein oivallukseni oli se, että nykyään kun lapset eivät enää ole taaperoita en tunne ollenkaan huonoa omatuntoa siitä, että vietän aikaa myös oman kodin ulkopuolella ilman heitä. Tai tulisi tietenkin se raja jossain vaiheessa vastaan, mutta silloin tällöin muutamia kertoja/tunteja viikossa on täysin normaalia viettää aikaa muualla. Mutta millä keinoin ja millä tavalla omaa aikaa sitten voi ja kannattaa viettää..?

Juuri nyt tuntuu siltä, että oma ajankäyttöni on hyvin tasapainossa. Käytän suurimman osan omasta ajastani liikunnan parissa. Koen tämän olevan monella tavalla fiksua, ikään kuin sijoittaisi itseensä. Pidän tärkeänä, että vaikka nipistän tunnin sieltä täältä omiin liikuntaharrastuksiini en aina halua käyttää tätä omaa aikaa rääkkitreeneihin. Olen todennnut, että rauhallisempi liikuntamuoto palauttaa myös mielen paljon tehokkaammin. Vaikka keskimäärin kaksi kertaa viikossa teen rankemmat treenit, käyn myös kerran viikossa joogassa. Vaikka mieluiten käyn flowjoogassa jossa paljon kannatellaan omaa kehoa ja haastetaan tasapainoa, se on myös myös tahdiltaan hidas. Raskas mutta hidas. En tiedä mikä tässä yhdistelmässä minulla toimii, mutta joogatunnin jälkeen olen aina todella rentoutunut. Toinen "terapia-muoto" on minulle luonnossa oleminen. Näin keskitalvella ja kylmällä säällä käyn usein vain tehokävelyillä. Joskus hipsin ulos etäpäivinä lounastauolla ja joskus taas heti töiden jälkeen. Raitis ilma tekee hyvää konttorityön vastapainoksi. 

Oma aika ei kuitenkaan ainoastaan saisi olla hyötykäytössä. Olisi hyvä rentoutua ja olla tekemättä mitään. Niinhän me sanomme lapsillekin. "On hyvä, että on tylsää". Tylsää en tiedä kerkeekö minulla koskaan tulla, sillä mielessä pyörii aina vähintään sata pientä asiaa joita heti alan työstämään kun siihen tulee mahdollisuus. Viime vuoden aikana olen kuitenkin ottanut tehtäväkseni lukea kirjoja. Luen ehkä yhden kirjan kuukaudessa, mutta sen avulla saan monta puolituntista rauhallista aikaa. Se voi olla hetki kun lapset leikkivät keskenään pihalla tai silloin kun pojat ovat isänsä kanssa puuhaamassa jotain hauskaa. Tämän lisäksi viettäisin tietenkin mielelläni vielä enemmän aikaa minun omien kavereiden kanssa, mutta myönnetään että tätä ei tule harrastettua kovin paljon tällä hetkellä. Näemme paljon tuttavia, mutta lapset ovat melkein poikkeuksetta mukana näillä treffeillä. Pelkän kahvilassa käynnin suunnittelu vaatii jo niin paljon vaivannäköä, että se on arjessa melkein mahdoton toteuttaa. 

Haluan itse tietoisesti täydentää omaa vapaa-aikaani mieluisilla jutuilla sillä tiedän muuten pian olevani kriisin edessä kun lapset ovat teini-ikäisiä eivätkä enää vietä juurikaan aikaa kotona perheen kanssa. En silloin halua jäädä tyhjän päälle. Uskon, että minulle jossain vaiheessa tulee ajankohtaiseksi palata myös jonkun vanhan harrastuksen pariin, jota harrastin nuorempana. Yksi voisi olla laulaminen jota olen harrastanut koko lapsuus ja nuoruusajan. Sen aika ei kuitenkaan ole ihan vielä. 

Milloin ja miten sinä vietät "omaa aikaa"...?

-Såfin