Hauskat ruokapöytäkeskustelut lasten kanssa

Minusta on ihan parasta jutella koko perheen kanssa ruokapöydässä. Se on hetki jolloin yleensä jaamme kuulumisia ja lapset jatkavat sitten siitä kertomalla omia hauskoja juttujaan meille. Meidän pojista on tullut kunnon seurapiirimiehiä sillä osaavat aika hyvin jo liittyä mukaan ihan aikuisten keskusteluihin. On luonnollista, että minä ja isi-ihminen juttelemme jonkun verran myös työpaikan kuulumisia syödessä. Huomaamme miten tämä kotona työskentely on myös alkanut kiinnostamaan meidän lapsia. He ovat entistä innokkaammin kysymässä mitä me ja muut ihmiset tekevät työelämässä, miltä meidän päivät näyttää ja siitä mitä me oikein puhumme työkavereiden ja asiakkaiden kanssa. Olemme kummatkin isi-ihmisen kanssa rahoitusalalla ja teemme pääosin yritysten kanssa töitä - niinpä meillä on yleensä paljon alaan liittyvää keskustelua myös silloin kun kaikki olemme koolla ja lapsetkin ovat saaneet siitä osansa. Yhtenä iltana kävimme tähän liittyen aika hauskan keskustelun jonka halusin dokumentoida ja jakaa teidän kanssa. Saimme siitä oikein hyvät naurut..

Esikoinen 9vee: Isi ja äiti, mitä jos te vaihtaisitte työpaikkaa keskenään - osaisitteko tehdä toistenne työt?

Isi: Jaa, no oikeastaan ollaan äitin kanssa aika samoissa työtehtävissä eri työpaikoissa. Mutta aina uudessa työpaikassa olisi paljon tapoja ja asioita mitä pitäisi opetella vaikka osaisikin perusteet.

Minä meidän esikoiselle: Mutta miten sitten jos sinä tulisit meidän töihin? Mitä sinä tekisit? Osaisitko sinä esimerkiksi miettiä voiko lainaa myöntää jollekin?

Esikoinen 9 vee: Joo, aina pitää ensin sanoa, ettei ole rahaa mistä lainata.

 

Me: Naurahdetaan. 

Esikoinen 9 vee: Sitten varmistaisin, että se ei ole mikään punkkari joka haluaa ostaa energiajuomaa sillä rahalla. 

Me: Hyvä, on aina parasta varmistaa mihin lainattu raha käytetään. 

Esikoinen 9 vee: Sitten alkaisin kysymään milloin saan rahat takaisin. Koska jos ei voisi maksaa takaisin minä menisin hakemaan ne rahat takaisin. (dramaattista nyrkin paukuttelua)

Me: Hyvä lähtökohta, sanomme nauraen. Laina-ajasta on aina hyvä sopia. 

Esikoinen 9 vee: Ja sit olisiko muuta vielä? Hmm.. No tottakai varmistaisin missä se asuu, että tiedän mistä löydän sen tyypin. 

Me: Kyllä susta hyvä pankkiiri vielä tulisi. 

Hahaa.. Aikamoinen setti. Kyllä tuollaiselle osaamisella jonkun pienen perintätoimiston tai rahalainaamon perustaisi.

Mitä hauskoja keskusteluita teillä on viime aikoina käyty lasten kanssa?

-Såfin

Lapset ja läheisen kuolema

Meidän perheessä on menneen kalenterivuoden aikana koettu poikkeuksellisen monta menetystä. Siihen ei koskaan totu. Jokainen tällainen tilanne nostaa tunteet pintaan ja ikävä on kova. Olimme onnekkaita, sillä ennen tätä olemme pitkään saaneet olla suojassa suurilta menetyksiltä. Nyt olemme kuitenkin joutuneet jättämän hyvästit liian monelle tärkeälle ihmiselle. Se on ollut rankkaa. Samalla meillä on ollut pakko kohdata myös toinen vaikea asia. Meidän on pitänyt kertoa kuolemasta ja auttaa myös meidän lapsia selviytymään tunteistaan. Se ei ole mikään helppo asia, voin kertoa. Olen vieraillut menneen vuoden aika monta kertaa MLL:n sivuilla jossa minusta on hyvä kooste siitä mitä pitää tietää ja ottaa huomioon kun lapselle puhuu läheisen kuolemasta. Näin jälkiviisaana ajattelen, että tällaiseen aiheeseen olisi ollut hyvä tutustua etukäteen - mutta se ei tietenkään tuntunut ajankohtaiselta kun kaikki oli hyvin. Oireilevan lapsen tunteiden ja oikutteluihin vastaaminen on raskasta silloin kun itse käy läpi surullista tilannetta, siitä ei pääse mihinkään.

Minusta on ollut erityisen iso juttu oivaltaa muutama tärkeä asia siitä miten lapset käsittelevät tällaista tilannetta. Ensinnäkin heidän huolet ja ajatukset ovat hyvin konkreettisia. He kysyvät todella käytännönläheisiä asioita kuten "Missä se henkilö on nyt?". "Mihin hänet haudataan?" tai "Miksi hän kuoli?", "Meneekö hän nyt taivaaseen?", "Miksi en osaa itkeä?" On lohduttavaa kuulla jonkun sanovan myös sen, ettei vanhempien täydy osata vastata kaikkiin kysymyksiin. Lasten kysymyksiin voi myös vastata "Äiti ei tiedä". Olen myös itkenyt lapsieni edessä ja kertonut miksi teen näin. Olen itse tunteikas ihminen enkä halua peittää sitä. On ok olla surullinen ja purkaa surua kyynelten kautta. On myös ok sanoa että äiti/isi on väsynyt, on rankkaa menettää läheinen ihminen. Lapset ymmärtävät yllättävän hyvin.

Olen ymmärtänyt myös sen, että lasten pitää saada puhua asiasta silloin kun siltä tuntuu. Tällaista keskustelua ei voi pakottaa. Yhtenä päivänä voi vaikuttaa siltä, että kaikki on kunnossa ja seuraavana päivänä menetys voi taas muistua mieleen ja voi syntyä vaikeita tilanteita kun niitä vähiten odottaa. Silti meitä on auttanut pysyä entistä tarkemmin kiinni tutuissa rutiineissa. Ylimääräiset kuviot voivat laukaista ylimääräisen stressin purkautumisen lapsissa. Voin kokemuksesta sanoa, että kaikki ylimääräiset ohjelmat kannattaa hetkeksi karsia aikatauluista. Lapsi voi oirehtia monella tavalla. Vetäytyä, raivota, puhua, miettiä, piirtää outoja juttuja, suuttua tilanteissa joissa ei normaalisti suuttuisi. Me olemme käyneet läpi kaikki nämä asiat. Silti olen iloinen, että lapset ovat näiden tilanteiden myötä ehkä oppineet paremmin tunnistamaan omia tunteitaan ja välillä jopa pukemaan ne sanoiksi. 

Meillä on myös pohdittu paljon sitä onko hautajaiset hyvä paikka lapselle. Me olemme tulleet siihen tulokseen, että on silloin kun hän ymmärtää kuoleman ja poismennyt ihminen on ollut lapselle läheinen. Hautajaiset on yhtälailla osa tunteiden käsittelyä, samalla tavalla kuin se on meille aikuisillekin. Silloin saa muistella poismennyttä ihmistä yhdessä muiden surevien sukulaisten ja ystävien kanssa. Lapsikin on osa sitä yhteisöä. Vaikka minulla väistämättä tulee mieleen se että vanhempien tehtäviin kuuluu suojella lastaan ikäviltä asioilta on kuolema kuitenkin osa elämänkulkua. Silti hautajaisiin pitää valmistella lasta, sillä voi olla pelottavaa nähdä tavallisesti iloiset naamat itkevän ja surevan. Haluan kuitenkin elää siinä uskossa, että on hyvä antaa lapsen kohdata myös nämä hetket turvallisessa piirissä.

Läheisen kuolema ei ole kenellekään helppoa - paras on vaan antaa jokaiselle aikaa ja tilaa käsitellä tunteitaan - esiintyi ne sitten skeittipuiston laidalla tai iltasatua lukiessa. 

-Såfin

Kaverisynttärit pakohuoneessa

Meidän pieni suuri mies täytti jo 9-vuotta. Aiemmin kerroin siitä, että juhlimme hänen merkkipäivää kotona pienellä sukulaisporukalla. Kuten kaikki tietenkin ymmärtävät tällaista suurta juhlaa pitää tietenkin juhlia monessa kierroksessa. Lapsille kaverisynttäreiden järjestäminen on todella tärkeää tässä iässä. Nykytilanne on kuitenkin haastava. Me päädyimme siihen, ettei järjestetä juhlia suuressa paikassa jossa olisi samaan aikaan paljon muita lapsia. Siksi monet paikat jotka muuten olisivat olleet potentiaalisia juhlille karsittiin nyt pois vaihtoehdoista. Meidän esikoisen suurin toive oli järjestää juhlat Superparkissa. Tänä vuonna jouduimme sanomaan tälle toiveelle ei koronan takia. Mutta emme tietenkään halunneet viedä häneltä kaverijuhlat kokonaan. Siitä alkoi pohtiminen. Mikä olisi sellainen paikka jonne voisimme kutsua pienen määrän kavereita olemaan yhdessä ilman, että he olisivat kontaktissa muihin? Ja sitten se idea iski.. LASTEN PAKOHUONE. Ja myös synttärisankari innostui ideasta. Hän sai tällä kertaa kutsua juhliinsa omia luokkalaisia, sillä he ovat muutenkin tekemisissä keskenään päivittäin. Hän oli tähän ratkaisuun kuitenkin todella tyytyväinen. Lasten pakohuoneissa on Helsingissä vaihtoehtoja, mutta me päädyimme ExitRoom:in Kids Escape Room: Viidakko-huoneeseen..

Lasten pakohuone on todella oivallinen keksintö. Se on sopiva ajanviettopaikka 8-13 vuotiaille. Viidakkohuone oli vaihtoehdoista ehkä paras vaihtoehto ensikokeilulle. Se koostui helposta tarinasta joka ei lähtökohtaisesti ollut liian jännittävä. Mutta pienillä jutuilla se kuitenkin pysyi todella mielenkiintoisena. Välillä huoneessa oli pimeää ja lasten piti pärjätä kahden taskulampun avulla. Taustalla soi viidakkoääniä ja katosta roikkui apina. Ohjaajalla oli työ pitää lapset oikealla polulla. Hän jakeli vinkkejä radiopuhelimen avulla ja lapset olivat ihanan innoissaan. Kun he saivat lukkoja auki ja tehtäviä ratkottua, seinien läpi kuului ilonkiljahduksia. Ovi oli kuitenkin kokoajan auki, joten lapsille ei tullut mitenkään ahdistunut olo. Puolen tunnin kohdalla lapset saivat pienen tauon ja tulivat happihyppelylle ulos huoneesta. Heillä oli hiki ja aivan tulipunaiset posket. Olivat keskittyneet niin kovasti. Tällä tauolla oli hyvä juoda ja käydä vessassa. Peliin sisältyi toisella puoliskolla yksi aivan huikea kohta jota en kuitenkaan paljasta tässä - sillä se ehkä pilaisi yllätyksen muilta. 

Pienestä lisähinnasta olimme vuokrannet käyttöömme pienen juhlahuoneen Exit Room:in tiloista. Sillä aikaa kun lapset ratkoivat mysteerejä minä katoin ja järjestelin huoneen juhlakuntoon. Olimme päätyneet hyvin helppoon ruokaratkaisuun johon emme edes tarvinneet kippoja ja kuppeja lainaksi (niitä toki olisi ollut saatavilla). Haimme aikamoisen kasan juustohamppareita mäkkäristä ja kaupasta olimme hankkineet lavan cokista. Olimme lisäksi pakanneet jälkiruokaherkut jokaiselle pussiin valmiiksi ja asettaneet ne lasten paikoille. Se oli täydellinen ratkaisu. Pojat söivät isolla ruokahalulla hamppareita ja sen jälkeen avattiin lahjoja ja syötiin nameja. Ei ehkä terveellisin ratkaisu, mutta toimiva. Nämä juhlat olivat todella onnistuneet.

Miten te juhlitte lasten synttäreitä nyt korona-aikaan?

-Såfin

Jo 9-vuotias

Kun ensimmäistä kertaa istahdin koneen ääreen ja ideoin nimeä tälle blogille, kotonamme hääräsi vauva ja pieni taapero. Siksi tuntuu jotenkin aivan uskomattomalta, sanoa tämä: Olen äiti 9-vuotiaalle ei enää niin pienelle pojalle. En tiedä miksi 9 tuntuu niin isolta luvulta. Ehkä siksi, että hän myös alkaa käyttäytymään kuin isompi lapsi. Hänellä on omia menoja ja hän kulkee jo osittain itsenäisesti paikasta toiseen. Viikko sitten vietimme meidän esikoisen synttärijuhlia minipienessä porukassa meidän kotona. Supistimme juhlaväen määrää koska korona-tilanne on mikä on. Se ei silti estäneet meitä juhlimasta oikein kunnolla. Paikalla oli isovanhemmat ja isoisovanhemmat sekä toinen minun siskoista ja söimme ja nautimme toistemme seurasta kokonaisen iltapäivän ajan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun näimme kunnolla isoisovanhempia korona-tilanteen alettua. Ehkä siksi nämä juhlat tuntuivat erityisiltä.

Minkälainen hän sitten on - meidän pieni suuri 9-vuotias?! Itsenäistymisen tahto on todella kova. Huomaan, että hän pohtii jokaista asiaa siitä näkökulmasta että "voisinko tai uskaltaisinko tehdä tämän itse". Hän suunnittelee jo omia menoja, sopii treffejä kavereiden kanssa leikkipuistoihin jotka ovat jo melko kaukana meidän kodista. Tajuamme, ettemme enää voi olla valvomassa jokaista tilannetta. Voimme vain toivoa, että hän käyttäytyy opettamiemme arvojen mukaan myös silloin kun emme ole paikalla. Olen silti melko rauhallinen, sillä hän osaa erinomaisesti erottaa oikean väärästä. Hän tuntee suurta vastuuta kavereistaan, eikä koskaan jättäisi ketään yksin tai sulkisi ystävää leikin ulkopuolelle. Tämä on luonteenpiirre josta olen erityisen ylpeä. Kotona pikkuveli tosin saa aimo annoksen juuri tästä, mitä esikoisemme ei toteuta muualla. Iso- ja pikkuveli kotona ovat paljon toistensa kimpussa. Onneksi ymmärrän täysin mistä on kyse. He harjoittelevat taitojaan toisillaan. Mitä käy kun vähän tönäisee veljeään? tai juoksee pakoon? huijaa? Onneksi kotona on turvallista harjoitella ja me vanhemmat olemme heti kertomassa miksi niin ei saa tehdä. 

Luonteeltaan meidän esikoinen on kuitenkin tosi kiltti ja tunnollinen. Hän ei vielä kertaakaan ole myöhästynyt koulusta, vaikka hän tänä vuonna itse kantaa vastuun aikatauluistaan. Hän on iloinen, puhelias ja myös fiksu tyyppi joka ottaa kaiken varman päälle. Näen hänen luonteessaan paljon itseäni. Hän ei tykkää tehdä mitään yksin eikä tykkää siitä, että aikatauluihin tulee jotain yllättävää viime metreillä. Koulussa hänellä menee juuri nyt ainakin hyvin. Hän on innostunut lukemisesta aivan uudella tavalla kesän aikana ja se edesauttaa monessa asiassa koulussa. Hän rakastaa jääkiekkoa ja treenejä on neljät viikossa. Pelkästään luisteleminen ja pelaaminen ei riitä, vaan onnistuneista luisteluharkoista puhutaan vielä iltapalapöydässä. Vastapainoksi vauhdikkaalle jääkiekolle hän istuu aina välillä soittamassa kitaraa meidän olohuoneen sohvalla. Silloin minä katselen hiljaisena ja mietin milloin hänestä tuli näin iso. 

Onneksi olkoon meidän 9-vuotiaalle!

-Såfin

Vinkit 2-vuotis valokuvaukseen

Jos kuvittelit, että 2-vuotiaan valokuvaaminen olisi haastavaa niin olet luultavasti oikeassa. 2-vuotiaiden valokuvaamisessa on lähes takuuvarmasti läsnä pieni kaikesta kiinnostunut pieni tyyppi jolla on vaikea pysyä paikoillaan. Silti juuri tämän ikäiset lapset ovat ihan mielettömän söpöjä ja mielenkiintoisia kuvattavia. He osaavat katsoa kameraan pyynnöstä, mutta toisaalta he myös osaavat tarkoituksella olla tekemättä niin. He saattavat hetkenä minä hyvänsä lähteä juoksemaan karkuun kameraa tai esittää surullista vain siksi, että se on juuri sitä mitä ei pyytänyt. Minä valokuvasin meidän kummipoikaa muutama viikko sitten Haltialan maatilan läheisyydessä. Ei ole sattuma miksi valitsimme tämän paikan. Siellä on paljon mielenkiintoisia kuvauspaikkoja, mutta myös viihdykettä lapsille silloin kun into valokuvaukseen loppuu. Annoin tämän valokuvauksen syntymäpäivälahjaksi hänelle ja omasta mielestäni tämä on kiva ja aineeton lahja josta on iloa myös myöhemmin. Ajattelin tänään jakaa omat vinkkini 2-vuotis valokuvauksiin.. 

(Osa ylläolevista kuvista olivat siis tilannekuvia. Kuten näette - ilmeitä on moneksi)

Vinkit 2-vuotis valokuvaukseen:

- Jos et omista kaksi kamerarunkoa valitse yleiskäyttöinen linssi kuvauksiin (esim. 50mm). Jos omistat useamman rungon, kiinnitä linssit jo etukäteen ja pidä kummatkin kamerat olalla. Vauhtia on nimittäin luvassa. 

- Valitse kuvauspaikan jossa on luontevaa ottaa taukoa valokuvaushommista. Käykää välillä kahvilla, leikkipuistossa tai poimimassa kiviä rannalla. Joskus leikitkin soveltuvat valokuvaukseen. 

- Varaa kuvauksiin aikaa. Valitettavasti en voi luvata, että valokuvaukselle siitäkään huolimatta olisi paljon aikaa -  päin vastoin. Täydellisen kuvan saamiseksi aikaikkuna saattaa ennemmin olla mitattavissa sekunneissa. Kun se täydellinen tilanne löytyy: sarja laukaise kuvia. Todennäköisyytesi onnistua on suoraan verrannollinen otettujen kuvien määrään. 

- Älä aseta lasta niin, että hänen takana olisi jotain todella mielenkiintoista. 2-vuotiaan kanssa käy luultavasti niin, että hän mieluummin tutkii jännää reikäistä seinää takanaan, kuin katsoo kiltisti kameraan. 

- Jos teillä on rekvisiittaa paljasta ne pikkuhiljaa lapselle "yllätyksenä". Saat kivoja ilmeitä samalla. 

- Älä pyydä 2-vuotiasta hymyilemään ja katsomaan kameraan. Hän saattaa hymyillä, mutta osaa jo teeskennellä tekohymyn. Haasteesi on saada hänet nauramaan oikeasti. 

- Apuri. Ota mahdollisuuksien mukaan apuri, viihdyttäjä ja naurattaja. Ehkä lapsen huoltaja tai sisarus tietää mitkä temput toimivat ja mitkä ei. 

- Jos mahdollista, älä lahjo sokerilla. Se vain pahentaa tilannetta. Heh.

- Älä ota sitä niin vakavasti. Yksikin täydellinen kuva on voitto. 1-vuotiskuvia valokuvatessa sain itse samasta ihanasta kummipojastamme tuplamäärän onnistuneita kuvia verrattuna näihin 2-vuotiskuviin. MUTTA silloin hän ei vielä osannut juosta karkuun. Hihii.. Mutta ei se mitään, onnistuneita otoksia oli nytkin ihan riittävästi ja olimme niihin todella tyytyväisiä. 

Toivottavasti näistä vinkeistä oli hyötyä. Onko sinulla vinkkejä 2-vuotisvalokuvaukseen?

-Såfin

Kun eskarin aloitus ei sujunutkaan hyvin

Viime viikon tiistaina lapset pääsivät vihdoin kouluun. Sanon vihdoin, koska meillä on todellakin odotettu koulun alkamista koko kesän. Etenkin meidän nuorempi 6-vuotias on ollut erityisen innoissaan eskarin aloittamisesta. Toki myös meidän 3-luokkalainen on odottanut koulun aloitusta, mutta ei ehkä samalla intensiteetillä kuin eskarilainen. Odotus kasaantui pitkään ja kun koulupäivä vihdoin koitti meidän 8-vuotias juoksi innoissaan kavereiden luokse koulupihalla ja vilkutti heipat kääntämättä edes päätään. Olin odottanutkin jotakin vastaavaa. Meidän eskarilainen oli ensimmäisenä esikariaamuna vaisu. Hän söi vähän huonosti, mutta oli kuitenkin omalla tavallaan innoissaan. Ajattelin sen kuuluvan asiaan. Kun vihdoin pääsimme pukemaan olimme jo viittä vaille myöhässä, mutta hoputin lapset kuitenkin yhteiskuvaan ennen kun kävelimme koululle. Meidän pienempi ei saanut edes hymyä väännettyä. Jännitys oli hänelle liikaa. Koko kesän aikana kasatut odotukset olivat niin suuret ja uusi paikka, kaverit ja kaikki jännitti niin vietävästi että koko eskarin aloitus meni meidän osalta aivan penkin alle. Kun saatoin hänet eskarirakennukseen ja ripustimme hänen repun omaan naulakkoon hän alkoi itkemään. Ei sekään vielä ole kummallista - luulin hänen pääsevänsä tilanteesta nopeesti yli. Toisin kuitenkin kävi...

Jätin lopulta hieman arkailevan mutta hyväntuulisen pojan leikkimään pihaan sinä päivänä. Hän katseli minun perään, mutta meni sitten leikkimään entuudestaan tutun kaverin kanssa. Luulin, että itkut oli itketty ja suru olisi käsitelty jo aamulla. Olin väärässä. Kun iltapäivällä tulin hakemaan häntä eskarista, minua vastassa oli ovella hoitaja joka pyysi minut sivuun juttelemaan. Selvisi, että meidän kuopuksella oli ollut todella huono päivä. Hän oli itkenyt pitkin päivää ja ikävöinyt meitä kovasti. Joskus ihan niin holtittomasti että hän oli tärissyt. Eskariope ja minä puhuimme pitkään tilanteesta. Olimme samaa mieltä, hän tarvitsee enemmän aikaa tilanteen sulattamiseen. Kaikista eniten olin yllättynyt siitä, että hän oli reagoinut näin voimakkaasti. Toki hän on arka, mutta en voinut kuvitellakaan, että hän itkisi ikäväänsä kokonaisen päivän. Olin todella surullinen hänen puolestaan. 

Kun pääsimme kotiin ensimmäisen päivän jälkeen, hän istui sylissäni yli tunnin ja minä halasin häntä. Hän ei kovin paljon edes jaksanut puhua päivästään. Muutaman sanan siellä täällä. Sen sain kuitenkin selville, että hän oli menossa seuraavana päivänä uudestaan, mutta varoitti että saattaa itkeä myös silloin. Teimme sen hyvin selväksi hänelle, että itkeä saa aina kun siltä tuntuu. Mielummin näen, että hän purkaa tunteitaan itkemällä, kuin että esimerkiksi löisi tai oireilisi muilla tavoin ja purkaisi suruaan esimerkiksi muihin lapsiin. Siitä olen kiitollinen - hän osaa näyttää tunteensa oikealla tavalla.

Seuraavina päivinä hän ei kuitenkaan ole enää itkenyt. Jännittynyt hän on toki ollut ja olemme käyneet kotona päivän ohjelmaa läpi etukäteen. Olemme myös antaneet hänen nauttia rauhassa aamupalan ja olemme rauhoittaneet hänen aamunsa ottamalla tavallista enemmän aikaa aamutoimille. Perjantaina hänen päivä oli jo mennyt superhyvin. Tilanne on rauhoittunut, mutta luultavasti tulemme pitämään hänen eskaripäivät vielä hetken aikaa lyhyinä niin, että hän saa tulla kotiin rauhoittumaan hetkeksi jo aikaisemmin iltapäivällä.

Mites teidän koulunaloitus sujui?

-Såfin

Ei enää iltapäiväkerhoa - iiiik!!

Me olemme ensimmäistä kertaa uuden tilanteen edessä. Meidän esikoinen on nyt niin "vanha", ettei häntä enää huolita iltapäiväkerhoon koulun jälkeen. Hän aloittaa ensi viikon tiistaina kolmannen luokan ja näin ollen hän on myöskin niin iso, ettei iltapäiväkerhoon enää ole asiaa. Tilanne on outo. Meillä on siis jatkossa pieni mies joka tulee kotiin koulusta ja on täällä yksin ilman meitä aikuisia kunnes tulemme töistä. Melko kuumottavaa. Onhan hän toki aiemminkin ollut yksin pidempiäkin pätkiä, mutta joka kerta pieni huoli kalvaa minun takaraivoa - mitä kaikkea hän keksii täällä kotona sillä aikaa kun emme ole valvomassa?! Nythän sekä minä että isi-ihminen olemme paljon kotona etätöissä, joten olemme ottamassa häntä vastaan. Samalla se tarkoittaa, ettei tänne valitettavasti voi kutsua kavereita kyläilemään. Asumme koulun vieressä ja voin kuvitella, että kun tilanne sen sallii - tänne on helppo tulla kavereiden kanssa koulusta leikkimään ja pelaamaan. Nyt meidän työ kuitenkin vaatii hiljaisuutta ympärillemme ja se tekee tilanteesta vähän haastavan. Tulevaisuudessa haastavuus tulee taas siitä, että emme ole kotona. Mitä pidempään lapset ovat yksin, sen enemmän ne keksii tuhoa. Heh. Se on onneksi luonnollista ja osa kasvatusta ja kehittymistä.. 

Iltapäiville olemme suunnittelemassa hänelle myös ohjelmaa. Koulupäivät loppuvat 3-luokkalaisella 13-14 välillä ja en halua, että hän joka päivä olisi yksin vailla ohjelmaa (pahimmassa tapauksessa puhelin kädessä koko iltapäivän). Toki haluamme pitää kaikessa tasapainon. Harrastuksia hänellä tulee olemaan muutamana iltapäivänä viikossa ja Mummolaan hän pääse myös koulun jälkeen jonain päivinä. Tietenkin on tärkeää, että hänellä on myös niitä rauhallisia hetkiä ja aikaa opetella olemaan yksin kotona. Toivon kuten muutkin vanhemmat, että läksyt on tehty oma-aloitteisesti - se voi toki olla toiveajattelua. Heh. Iltapäiväharrastukset pitää olla riittävän lähellä jotta sinne on helppo mennä itse. Olemme löytäneet erään sarjakuvapiirrustuskurssin ja lisäksi meidän kuopus aloittaa myös kitarasoittotunnit myöhemmin syksyllä. Iltaisin hänellä onkin sitten jääkiekkoa ja oheisharjoituksia, joten liikunnalliset iltapäiväkerhot eivät tule kysymykseen. Tällaisella kombolla tulemme nyt menemään syksyyn ja toivotaan että kaikki menee hyvin. Jännittää. 

Mitä mietteitä sinulla on yksin kotona olevasta lapsesta? Onko teillä ollut suunniteltua iltapäiväohjelmaa koululaisille?

-Såfin

Viimeinen päivähoitopäivä ja haikeat hyvästit!

Tänään on haikea päivä. Olen vuosien mittaan huomannut miten vaikeaa on luopua minulle tärkeistä ihmisistä. Samaa piirrettä huomaan nyt myös lapsissani. He ovat kummatkin tosi herkkiä tällaisen tilanteen edessä. Tänään veimme kuopuksemme viimeistä kertaa päivähoitoon ja tulevana syksynä hän astuu jo sisään eri rakennuksen ovista eskarilaisena. Miettikää. Se on hienoa aloittaa eskarissa mutta samalla tämä tarkoittaa meidän perheen osalta suurta muutosta. Suljemme tänä iltapäivänä viimeistä kertaa oven meidän ihanan perhepäivähoitajan luona. Hän on ollut yksi tärkeimmistä ihmisistä meidän elämässä menneiden 8 vuoden ajan. Hän on avannut ovensa meidän perheelle ja pitänyt huolta meidän kummastakin pojasta näinä vuosina. He ovat saaneet viettää päivänsä pienissä turvallisissa piireissä päivisin kun me olemme olleet töissä. Meidän perhepäivähoitajan lapset ja itseasiassa koko perhe on yhtälailla ollut tärkeässä roolissa meidän lasten elämässä. Voisi kai sanoa, että meidän perhepäivähoitaja on ollut vähän niin kuin varaäiti meidän lapsille ja hänen koti on ollut varakoti. 

Äitini sanoi minulle viisaasti kun kerroin tunteisani tämän muutoksen lähestyessä. Hän sanoi:  "Älä tunne haikeutta vaan tunne kiitollisuutta siitä, mitä teillä on ollut." Vaikka kovasti yritän miettiä näin, en silti voi karistaa haikeuden tunnetta. Tietenkin olen myös äärimmäisen kiitollinen. Nyt meidän kuopuskin lentää pesästä ja kohtaa isomman maailman ja hänellä on siihen parhaimmat mahdolliset eväät. Olemme pitäneet lapsiamme pienessä lintukodossa niin pitkään kun olemme pystyneet. Perhepäivähoidossa tämä on ollut ihanteellista, koska siellä on aina ollut vain 4 lasta hoidossa yhtä aikaa. Eskarissa tulee olemaan 24 lasta ja samassa pihapiirissä leikkii myös koululaiset - eli yli 200 oppilasta. Se on iso muutos. 

Meidän pojat ovat saaneet mukaansa perhepäivähoitajamme luota myös elinikäiset kaverisuhteet. Kun ryhmässä on vain neljä lasta jotka viettävät valtaosan arkipäivistä yhdessä, muodostuu tiiviit sisarussuhteita muistuttavat siteet muihin hoitolapsiin. Tämäkin on ollut kultaakin arvokkaampaa. Kummallakin meidän pojilla on ollut hyvä ystävä jonka kanssa he ovat siirtyneet eskariin päivähoidosta. Hyvä ystävä on ehkä aliarvoitu termi. "Paras kaveri, veli tai sisko" ehkä kuvaa tilannetta paremmin. Vaikka tämä ystävyyssuhde saa uuden muodon kun ryhmäkoko on suurempi ovat nämä tyypit silti toisilleen todella tärkeitä. Kaikesta tästä olemme niin kiitollisia. 

Haikein tuntein sanon siis nyt: Kiitos  maailman ihanimmalle perhepäivähoitajalle siitä, että sinä olet ollut juuri sinä. Kiitos että sinä olet pitänyt huolta, välittänyt, pitänyt sylissä, kannustanut, komentanut, kokkaillut, järjestänyt ja viihdyttänyt. Kiitos kaikista näistä vuosista. 

"Kuinka onnekkaita olemmekaan, että meillä on ollut jotakin sellaista joka tekee hyvästien jättämisestä niin vaikeaa" 

- Nalle Puh

-Såfin

Kesäkuulumisia

On aika ihmeellistä, että olemme jo kesän kynnyksellä luomassa uusia kesämuistoja. Minua varjostaa koko ajan sellainen outo odottava tunne. Odotamme, että korona jotenkin taianomaisesti katoaisi ja että voisimme siirtyä normaaliin arkeen ja ehkä jopa viettää normaalia lomaa. Näin ei tietenkään tule käymään - silti en voi karistaa tätä tunnetta. Olemme kuitenkin jo hieman vapaammin alkaneet näkemään ystäviä. Pyrimme edelleen viettämään aikaa pääosin ulkotiloissa ja turvavälit huomioiden. Silti kaikkiin tapaamisiin liittyy pieni syyllisyys ja kenties jopa pieni pelko. Meidän kesätunnelmat ovat kuitenkin tästäkin huolimatta pikkuhiljaa nousussa. Teemme säännöllisesti mökkiretkiä, suunnittelemme kaveriperheen kanssa telttailuviikonloppua ja olemme käyneet ystäviemme kanssa veneilyreissuissa. Koska tämä kevät meni ohi oudossa korona-sumussa havahduimme (melkein liian) myöhään siihen, ettemme olleet suunnitelleet poikiemme 2,5 kuukauden mittaista lomaa millään muulla tavoin kuin, että me vanhemmat olemme heidän kanssa 4 viikkoa yhtäaikaisesti lomalla heinäkuun puolesta välistä alkaen. Niinpä aloin kiireesti etsiä meidän esikoiselle kesäleiripaikkaa. Iloksemme saimme hänelle viimeisen paikan meidän iltapäiväkerhon järjestämältä kolmeviikkoiselta seikkailuleiriltä. Huh. Onneksi on myös isovanhemmat. Kyllä me jotenkin tästäkin kesästä pärjätään ja myös nautitaan!

(pelastusliivikuva meidän kuopuksesta on minun ystäväni ottama, kiitos!)

Meidän jääkiekkoseura päätti hetki sitten alkaa järjestämään kesäjäitä niille innokkaille pienille kiekkoilijoille jotka haluaa osallistua. On kivaa, että tällainen mahdollisuus on, sillä kevään kiekkokausi jäi lyhyeksi. Meidän esikoinen käy nyt siis muutaman kerran viikossa ylimääräisillä kesäjäillä ja hän nauttii siitä suuresti. Varusteet pitää kuitenkin pukea jo kotona, sillä pukukopit ovat kiinni lähikontaktien välttämisen ehkäisemiseksi. Treenien jälkeen tullaan myös kotiin suihkuun. Koska kevät on ollut hiljaista aikaa sekä harrastusten ja muiden kaveritapaamisten takia olemme pikkuhiljaa alkaneet muuttamaan asennettamme ja rutiineja rauhallisempaan suuntaan. Pitkän pohdinnan jälkeen olemme päättäneet lopettaa poikien pitkäaikaisen uintiharrastuksen. Olemme 8 vuotta yhtäjaksoisesti heränneet lauantaisin kello 9.15 alkavaan perheuintiin. Nyt sen aika on ohi. Haluamme koronakevään jälkeen jatkaa meidän rauhallisempia viikonloppuaamuja.

Monet ovat some:ssa julkisesti haastaneet viestintää ja postauksia jonka mukaan nyt korona-aikaan ihmiset ovat saaneet ennätyksellisen paljon aikaiseksi kotona. Jotkut ovat löytäneet energiaa siivota kaappeja, järjestää kotia, suunnitella pihaprojekteja jne. Meillä tilanne on ollut päinvastainen. Olemme tehneet enemmän töitä kuin koskaan aiemmin, nukkuneet huonosti, olleet etäkoululaisten tukena ja samalla pelänneet sitä tulemmeko elämään jatkossakin tällaista elämää jatkuvassa tautipelossa. Me emme ole sisustaneet kotiamme, siivonneet kaappeja tai järjestäneet valokuvia. Päinvastoin. Kun esikoisemme palasi kouluun minä romahdin. Myös meidän isi-ihminen on ollut väsyneempi. Nukuin mökillä yhden viikonlopun putkeen. Sen jälkeen olen myös itkenyt ja ollut hämmentynyt siitä että me ehkä joudumme elämään tällaisessa "odottavassa tilassa" hyvinkin pitkään. Lyhykäisyydessä voisi siis sanoa että olin taistellut kaikki nämä viikot ja hymyillyt lasteni edessä.  Olemme vieneet lapset suunnistamaan, ajaneet ympäri lähikaupunkeja viedäksemme heidät näkemään uusia paikkoja luonnossa ja yrittäneet kokkailla kotona ravintolatasoista ruokaa, koska emme ole voineet mennä ulos syömään. Kaikki tämä oli liikaa. Toivun tästä vieläkin - en ole vielä sama energinen minäni, mutta pikkuhiljaa ehkä. 

Kotona iloitsemme kaikesta väsymyksestä huolimatta meidän uuden terassin istutuksista. Siellä kasvaa retiisejä, salaattia, porkkanaa ja yrttejä. Grillikin on ahkerasti ollut käytössä. Marjapuskamme täyttyvät marjoista ja pikkuhiljaa voimme jo alkaa maistelemaan niitä. Olen myös käynyt puistojumpissa ja suunnittelemme työkavereiden kanssa skumppajoogalle menemistä tulevalla viikolla. Kaikesta tästä saan energiaa. Eniten iloa saan kuitenkin siitä miten lapset jaksavat peuhata ja siitä kun näen miten onnellisia (ehkä onnellisen tietämättömiä) he ovat. He rakastavat luontoa ja meidän pihaa ja peuhaavat aktiivisesti ulkona aamusta iltaan niin, että kun nukkumaanmenoaika tulee he sukeltavat sänkyihinsä ja nukahtavat alle minuutissa. Niin sen kuuluukin olla. Tunnen suurta onnea siitä, että minulla on perhe. 

Mitä sinulle kuuluu?

-Såfin

Ei enää 2-luokkalainen

Lauantai oli tunteikas päivä. Monesta syystä tämä alkuvuosi on ollut erilainen kuin aiemmin. Meidän esikoinen lähti koulun päättäjäisjuhliin hienosti kammattuna ja kauluspaitaan pukeutuneena mutta tällä kertaa täysin ilman meitä vanhempia. Selässään hän kantoi ukulelea. Viikkoa aiemmin hän oli nostanut kätensä pystyyn kun koulussa kysyttiin ketkä halusivat esiintyä luokalle kouluvuoden lopun kunniaksi. Kolmen pojan ryhmä esitti ukulelellä kanootti-laulun ja me saimme myöhemmin todistusaineistoa tästä esiintymisestä kuvan muodossa. Koronan takia vanhempia ei tietenkään kutsuttu juhliin. Esitys oli mennyt hienosti. Luokassa oli nähty myös paljon muita esityksiä. Kun meidän esikoinen kotiutui juhlista tuntia myöhemmin hän kantoi kädessään myös jotain muutakin josta olimme ylpeitä. Hänellä oli hieno todistus mutta etenkin hän oli ylpeä saamastaan stipendistä. Hän sai todistusten jaon jälkeen "hyvä ystävä"-stipendin josta hän oli niin iloinen.

Mennyt kouluvuosi ei ole ollut helppo. Olemme saaneet harjoitella kotikoulussa käymistä sekä tsempata erityisesti lukemisen kanssa. Hän on aina ollut todella taitava ja kiinnostunut matematiikasta mutta lukemiseen hänellä on ollut nolla motivaatio. Kevään aikana otimme isoja harppauksia kun meidän päättäväinen pieni 8-vuotias sanoi, että aloittaa oma-aloitteisesti 70 päivän lukemishaasteen. Ja niin hän teki. Hän luki joka päivä 70 päivän ajan 5 sivua per päivä ja laittoi ruksin päiväkirjaan. Pikkuhiljaa lukeminen muuttuikin sujuvaksi ja tänä päivänä hän lukee kirjan tuosta noin vain. Palkinnoksi tästä suuresta tsemppaamisesta ostimme hänelle oman tietokoneen jota hän käytti osittain myös kotikouluopinnoissaan. Hän on siitä niin ylpeä. 

Kaksi vuotta koulutaivalta on nyt takana ja syksyllä on luvassa lisää muutoksia. Meillä on tähän mennessä ollut maailman paras opettaja joka nyt siirtyy opettamaan taas tuoreita 1-luokkalaisia ensi syksynä. Syksyllä meidän 3-luokkalaiset aloittavat kouluvuoden uuden opettajan kanssa. Veimme koko luokalta meidän nykyiselle opettajalle kiitos-kukat ja lahjan. Sekin oli tunteikas hetki. Loppujen lopuksi on todella tärkeää minkälaisen aloituksen lapsi saa koulu-uralleen. Kiitos hyvästä startista kuuluu meidän opettajalle. Toivon että myös uusi opettaja on yhtä mahtava! Tunteiden vuoristorataa on siis menty ja nyt on aika 3 viikon seikkailuleirin kautta siirtyä kesälomalle.

Huhheijaa! 

-Såfin

Suunnistusta lapsille

Saimme viime viikolla kivan vinkin meidän kavereilta. He toivat meidän ovelle pienen yllätyspaketin. Paketti sisälsi mm. paprika-kasvin alkuja, 1000 palan palapelin (olemme tehneet paljon palapelejä nyt korona-aikaan) ja kaksi karttaa lasten suunnistusreitistä. He olivat käyneet testaamassa lasten suunnistusta Helsingin Pirkkolassa parisen viikkoa sitten. Tämä kartta ja reitti oli erityisen hauska sillä se oli nimenomaan suunnattu lapsille ja oli aloittelijoille erinomainen. Kyseisen kartan voi myös tulostaa Helsingin suunnistajien sivuilta. En tiedä miten en ole aiemmin nyt näinä erityisinä aikoina tullut ajatelleekseni suunnistusta. Sehän on mitä mainioin tapa viettää aikaa ulkona luonnossa turvavälejä kunnioittaen. Me nappasimme heti kiinni ideasta ja suuntasimme testaamaan reittiä lasten kanssa. Lapset eivät aiemmin ole lukeneet oikeaa karttaa - tai noh, jos meidän aikuisten piirtämiä aarrekarttoja ei lasketa. Hihii.. Kävimme ennen reitille lähtemistä läpi ihan perusjuttuja suunnistamiseen liittyen. Miten päin karttaa pidetään ja miltä yleisimmät merkit kartalla näyttävät. Lapset olivat innoissaan ja ottivat haasteen yllättävän vakavasti..

Meidän kuopusta alkoi heti alkuun hieman kiukuttaa se, ettei hän heti ymmärtänyt miten karttaa piti lukea. Meidän 8-vuotias puolestaan oli aivan superinnoissaan etsimässä rasteja metsästä. Tällä reitillä oli kivaa se, että osan matkasta pystyi kulkemaan hiekkaisella pururadalla ja siksi taukoja oli helpompi ottaa. Hiekkaiset pururadat ja polut myös auttoivat suunnan löytämisessä sillä ne toimivat kivasti maamerkkinä pienelle suunnistajille. Kulkemamme matka ja 7 rastin etsimisessä kesti reilun tunnin mutta toki pysähdyimme katsomaan myös muita jännittäviä juttuja metsässä. Suunnistaminen oli todella jännittävää touhua mutta vaati lapsilta keskittymistä. Siksi oli hyvä, että tämä ensimmäinen kokeilu oli kohtuullisen lyhyt niin että pojat jaksoivat pysyä mukana koko reitin. Metsässä kulkeminen rennosti ilman tarkoitusta on nimittäin erilaista verrattuna siihen, että pitää olla skarppina lukemassa karttaa kokoajan. Tämä lasten suunnistusreitti oli todella hauska haaste meidän pojille. Varmasti käymme myös toisen kerran suunnistamssa jos vain sopivia reittejä tulee vastaan. 

Oletteko te käyneet suunnistamassa perheen/lasten kanssa?

-Såfin

Treenipaikat suljettu - nyt laiskotellaan?

Täytyy sanoa, että kuntoiluharrastusten loppuminen ja kuntosalien sulkeminen oli meidän perheelle tosi kova paikka tänä keväänä. Meidän perheen kaikki pojat harrastaa (harrasti) jääkiekkoa ja olemme viettäneet suuren osan meidän päivistä jäähalleilla. Sen lisäksi harrastamme normaalisti myös uintia kerran viikossa yhdessä koko perhe. Minulla on taas omat kuntoilukuviot. Käyn viikoittain joogassa/hot joogassa sekä pari kertaa kuntosalilla juoksemassa ja treenaamassa lihaskuntoa. Lisäksi liikumme tietenkin luonnossa, pyöräilemme, lenkkeilemme jne. mutta kaikki meidän lempi sisäkuntoiluharrastukset ja kuntoilupaikat laitettiin kertaheitolla kiinni. Oli kuitenkin selvää, ettemme voineet olla tekemättä mitään tänä aikana. Meidän villit pojat tarvitsevat virikkeitä, etenkin fyysisiä sellaisia. Lisäksi pitää sanoa, että myös koulun liikuntatuntien poisjääminen samaan aikaan ei tietenkään edesauttanut tilannetta. Tämä kaikki on siis vaatinut paljon totuttelua ja oma-aloittellisuutta. Me aloimme heti koostamaan suunnitelmaa siitä, miten pitäisimme huolta siitä, että saisimme liikuntaa tässä uudessa arjessa. Ehkä ei sillä ajatuksella, että tavoitteellisesti kehittyisimme jollain tietyllä osa-alueella mutta, että edes ylläpitäisimme saman kuntotason missä olimme kun uusi corona-arki alkoi.

Iloksemme huomasimme pian, että jääkiekkojoukkueen ja uintiharrastuksen kautta tuli heti kuntoiluvinkkejä ja liikuntavideoita jotka oli suunnattu juuri lapsille. Tietenkin lapset liikkuu luontaisestikin ulkona ja kohottaa sykettä pihapeleissä, mutta ne taidot jotka ovat juuri sitä omaa harrastusta varten jäävät ehkä pienemmälle fokukselle tällaisena aikana. Siksi olemme ajanvietteeksi tehneet kaksi lapsenmielistä jääkiekko & uinti lihaskuntoharjoitusta viikossa. Meidän 8-vuotias on itse ottanut tavoitteeksi viikon aikana lämiä 6 ämpärillistä kiekkoja meidän pihalla olevaan jääkiekkomaaliin. On kivaa huomata, että hän todella tykkää tästä harrastuksesta niin paljon, että hän oma-aloitteisesti haluaa harjoitella. Lisäksi olemme viikonloppuisin tehneet pitkiä metsäkävelyjä vaikeissa maastoissa. Lapset ovat olleet rättipoikkiväsyneitä näiden päiväretkien jälkeen. Ensi sunnuntaina ajattelimme kokeilla suunnistusta ensimmäistä kertaa koskaan. Tavallaan tämä muuttunut arki ja erilaiset liikuntahaasteet tekevät myös hyvää.

Mitä meihin aikuisiin tulee, niin olemme pitäneet huolta siitä että käymme ulkona kävelyllä/pyörälenkillä tai rullaluistelemassa joka päivä. (Kyllä, myös sateella). Kun ei normaalin päivän aikana poistu kotoa ollenkaan väsähtää hyvin nopeasti. Verrattuna konttorilla käymiseen emme nyt vie lapsia, kävellä konttorille, kävellä lounaspaikalle jne. Olisimme vain staattisessa tilassa kokoajan. Siksi olemme olleet melko tarkkoja tämän asian suhteen. Minä olen jatkanut kotijoogaamista kerran viikossa. Onneksi olen harrastanut joogaa jo sen verran kauan, että pystyn itseohjautuvasti joogata. Lisäksi sain synttärilahjaksi irtopainot ja kuntoilukuminauhoja joiden avulla olen parisen kertaa viikossa toteuttanut lihaskuntotreenit. Meidän isi-ihminen puolestaan on nauttinut lenkkeilystä ja pyöräilystä yksin ja lisäksi hän on myös lihaskuntotreenien vetäjä meidän pojille ja jumppailee itse mukana.

Toistaiseksi ainakin tuntuu siltä, että tilanne on hallussa mutta kyllä me odotamme sitä aikaa kun saamme palata omien harrastustemme pariin! Enemmän fokusta voisi tietenkin laittaa nyt myös venyttelyyn sillä työskentelimme pari viikkoa ilman kahta työpöytää ja maksamme nyt siitä hintaa kipeiden hartioiden ja selkien muodossa.

Miten teillä liikutaan tällä hetkellä?

-Såfin