Joululahja lapselle - hyväntekeväisyys

Loppuvuotta kohden meidän perheessä aktivoidutaan yleensä miettimään miten voisimme auttaa muita. Tätä kuuluisi tottakai ajatella pitkin vuotta, mutta erityisesti ajatus lapsista jotka eivät syystä tai toisesta voi viettää kunnollista joulua koskettaa ja surettaa. Kaikista paras vaihtoehto olisi tietenkin itse osallistua keräysten toteuttamiseen, mutta meidän aika menee aika tehokkaassakin käytössä sen oman arjen pyörittämiseen. Halusimme silti auttaa jollain tapaa. Kun kerroimme lapsillemme mahdollisuudesta lahjoittaa muutama hyvänkuntoinen lelu jollekin toiselle lapselle joululahjaksi, ei kestänyt montaa minuuttia ennen kuin meidän reipas esikoinen oli löytänyt kolme lelua jotka voisivat löytää vielä paremman kodin toisen lapsen luota. Hänen ainut huoli oli se, miten lahjan saaja osaa kutsua lelua oikealla nimellä..

Meidän lelulahjoitus meni tänä vuonna Hope-yhdistyksen ja Stockmannin yhteiseen kampanjakeräykseen, jossa lapselle voi ostaa tai lahjoittaa hyvänkuntoisen vanhan lelun  joululahjaksi. Kampanja on käynnissä 15.12 asti ja mikäli lelun haluaa ostaa uutena Stockmannilta, siitä saa -20% alennusta. Me aikuiset taas osallistuimme omalta osaltamme tukemaan Folkhälsanin keräystä, joka toiminnallaan pyrkii auttamaan tukea tarvitsevia lapsiperheitä. 

Mikä on sinun suhtautuminen hyväntekeväisyyteen? Herkistytkö sinäkin kenties erityisesti joulun aikaan osallistumaan tällaisiin keräyksiin?

-Såfin

Värikoodatut lapset

Okei, nyt on pimeää ja puistoissa on vielä pimeämpää. Fiksuna äitinä ostin aiemmin meidän pojille melkein kokomustat haalarit. Jess, todella kätevää pimeässä. Etenkin noin kun on yksin lasten kanssa iltaisella ulkoilemassa ja yrittää pitää kumpaakin silmällä. Puistomme on kaiken lisäksi aivan täynnä lapsia joilla myös on tummansiniset tai mustat haalarit. Oli tehtävä jotain. Marssimme kauppaan ja etsimme mahdollisimman huomiota herättävät pipot. Eikä tarvinnut etsiä kauan. Sieltä nämä kaksi ilkimyshattua tuijotti meitä hyllyssä. Eli kaksi kappalatta, kiitos!

(Pipo: H&M, Takit: Reima, Valokuvat: otettu aivan liian huonossa valossa.. Hihii..) 

Vaikka en normaalisti välttämättä pukisi lapsiani samoihin värikoodattuihin vaatteisiin, tämä on yksinkertaisesti kätevää. Painan vaan yhden värikoodin mieleeni ja näen sadasosa sekunnissa missä meidän lapset liikkuu.. 

Tämä on nyt meidän ensimmäinen vastalause pimeydelle! Ja lisää on tulossa - nimittäin pian pääsen julkistamaan tämän blogin uuden yhteistyökumppanin ja sen myötä on myös tulossa mm. arvontaa ja lisää vastalauseita pimeydelle.. Hihii..

Miten te kapinoitte pimeyttä vastaan?

-Såfin

Mitä toivomme Joululta?

Minun mielessäni Joulu on jotain idyllistä jonka keskiössä on perhe, sukulaiset ja läheiset ystävät. Jouluun liittyy meidän perheessä paljon perinteitä, jotka tietenkin odotetaan toistuvan jokaisena jouluna. Kun rupesin miettimään mitä kaikkia odotuksia ja mielikuvia meillä on Jouluun liittyen, minulle valkeni yhtäkkiä miksi niin tykkään Joulusta. Siihen liittyy todella paljon asioita ja yhdessä nämä asiat muodostavat sen meidän joulun. 

Joulu on askartelua, kynttilänvaloa ja puhdas koti. Joulu on suunnittelua, muiden ihmisten muistamista ja lahjojen hankkimista. Joulu on riisipuuroa, glögiä ja suklaata. Joulu on lahjakalenterin avaamista, kodin koristelua ja suursuvun kokoontumista. Joulu on lasten jännitystä, iloa ja uteliaita katseita. Joulu on pipareiden leipomista, piparkakkutalon koristelua ja laatikoiden tekemistä. Joulu on lunta, pimeyttä ja koteja täynnä lämpöä ja kynttilöitä. Joulu on Lucia, joulukonsertteja ja lasten joulujuhlia. Joulu on Stockmannin jouluikkuna, tonttulakit ja joulukorttien lähettämistä. Joulu on haudoilla käymistä, joulurauhan kuuntelemista ja joulutervehdysten viemistä. Joulu on vilskettä, kiirettä ja lopulta rauhallista yhdessäoloa.

Joulu on jokaiselle erilainen. Meille Joulu on kaikkea tätä.

-Såfin

Nirsosta kaikkiruokaiseksi?

Minun on jo monena päivänä pitänyt kirjoittaa teille jostain aivan erityisen hienosta. Meidän pieni, eli "iso" 4-vuotias on ollut melko arvaamaton viimeaikoina ruuan suhteen. Oikeastaan hän on aina tykännyt mitä erikoisemmista mauista, mutta on ollut myös tehokas valitsemaan pois ne tietyt inhokit. Aiemmin inhokkeihin on kuulunut mm. kaikki vihreät salaatinlehdet, yrtit, avocado, kukkakaali, voitaikina, keittetty porkkana ja juusto. Muutoin hän on aina ollut reipas syömään, eikä ruoka-aikoina ole tarvinnut stressata mitenkään erityisesti.

Olemme kuitenkin huomanneet näissä inhokkien määrässä melkoisen muutoksen - inhotus on oikeastaan muuttunut uteliaisuudeksi. Hän on alkanut kiinostumaan uusista ruoka-aineista ja koska esimerkiksi minä olen nyt syksyllä koristellut melkein kaikki minun omat ruoka-annokset erilaiseilla tuoreilla yrteillä, myös meidän 4-vuotiasta on alkanut kiinnostaa. Hän maistelee yhtäkkiä basilikaa, korianteria ja persiljaa. Viikko sitten hän suostui laittamaan tacon sisälle salaattia ja toissapäivänä hän pyysi juustoa leivän päälle. Vaikka hän ei välttämättä vielä pidä näiden uusien tuttavuuksien mausta, hän silti maistaa.. ja kaiken lisäksi vielä oma-aloitteisesti. APUA! Meidän iso pieni mies! Hänestä on todellakin tulossa iso poika.

Onko teidän lapset myös ottaneet tällaisia isoja harppauksia ruokailun suhteen?

-Såfin

Tänään olin hyvä äiti koska..

Kun istun kirjoittamassa tätä kello on jo paljon. Lapsemme ovat jo nukkumassa ja yleensä mietin tässä vaiheessa iltaa mennyttä päivää. Kokoan ja lokeroin mielessäni päivän tapahtumat, tilanteet ja asiat. Yleensä mietin myös missä asioissa onnistuin ja missä asioissa olisin voinut toimia toisin ja olla ehkä hiukan parempi äiti. Liian usein keskityn liikaa niihin asioihin joiden parissa olisin voinut toimia paremmin - mutta ei tänään. Päätin keskittyä vain niihin asioihin joissa tänään onnistuin äitinä. Tänään on se ilta kun olen armollinen itselleni ja näen vain ne hyvät asiat..

(Pictures by: L. Stormbom) 

Tänään olin hyvä äiti koska: 

- Jäin ekstra pitkäksi minuutiksi aamulla makoilemaan ja halailemaan lapsia

- Jaksoin kannustaa meidän vanhempaa poikaa nurinpäin olevien housujen kääntämisessä ja pukemisessa, vaikka olisin voinut tehdä sen hänen puolesta ja olla valmis aika paljon nopeammin.

- En menettänyt hermojani aamulla vaikka aikataulu petti (taas)..

- Lähdin illalla ekstra-vanhempana mukaan meidän nuorimmaisen sirkustemppukouluun, vaikkei minua oikeasti oltaisi tarvittu.

- Viikkasin ennen nukkumaanmenoa lasten kaappeihin hurjan paljon puhtaita vaatteita.

- Selitin meidän vanhimmalle pojalle miksi hänen paljettitonttulakkinsa oli joidenkin mielestä diskotonttulakki päiväkodin pikkujouluissa.

- Kävelin käsi kädessä meidän nuorimmaisen kanssa sateessa ja annoin hänen jäädä tutkimaan pikkukiviä vaikka kastuimme huolella.

- Venyin auton etupenkiltä syöttämään hätä-banaanin meidän nuorimmaiselle.

- Opetin meidän vanhimmalle "stadin slangia"

- Luin ennätyspitkän jouluaiheisen iltasadun meidän esikoiselle.

Jokaiseen päivään mahtuu oikeastaan aika paljon hyvää, kunhan vaan muistaisi miettiä niitä! 

Mietitkö sinä usein äitiydessä onnistumista ja epäonnistumista?

-Såfin

Mutta onneksi meillä on pikkuveli

Olemme viime päivinä jutelleet paljon meidän perheen koosta. Ei niinkään lasten määrästä, vaan karvaisista perheenjäsenistä. Etenkin meidän 4-vuotiasta on kovasti mietityttänyt miksi joillakin tuttavillamme on kotieläimiä ja meillä ei ole yhtäkään. Valitettavasti me kummatkin aikuiset tässä taloudessa olemme allergisia eläimille ja on hyvin todennäköistä, että ainakin toinen lapsistamme myös jossain vaiheessa kehittää samantyyppisen allergian. Meidän perustelu ja päätös olla hankkimatta lemmikkiä on meidän aikuisten mielestä helppo ymmärtää. Tämä ei tietenkään tarkoita, että lapsemme olisi mitenkään hyväksyneet tämän asian..

Kesken Playmobile-leikkien eilen illalla juttelimme TAAS tästä samasta asiasta. Mietimme miksi kaverin kodissa asuu kaksi kissaa ja toisella kaverilla on koira. Koira kun olisi niin kiva. Josko meillä voisi olla ihan sellainen pieni koira, tai edes krokotiili?? Pitkän yhteisen pohdinnan jälkeen meidän 4-vuotiaan hartiat tippuu ja hänen katseensa kohdistuu varpaisiin. Hän toteaa surullisena: "Meillä ei voi olla eläimiä.." Vallitsee pitkä hiljaisuus ja hetken päästä katse nousee, ilme valaistuu ja hän sanoo erittäin iloisella äänellä: "Mutta onneksi meillä on pikkuveli". Noh, onneksi - sillä pikkuveli on aivan rinnastettavissa eläimen kanssa. Hahaa..

Onko teillä käyty vastaavanlaisia eläinkeskusteluja?

-Såfin

Helsingin keskusta

Olimme sopineet treffeistä kahden pienen neidin kanssa Stockmannin kellon alle. Nämä neidit: 1- ja 4-vuotiaat siskokset (ja tietenkin heidän äitinsä) odottivat meidän porukkaa saapuvaksi ja olimme monta pitkää minuuttia myöhässä. Meidän oma 4-vuotias ei tietenkään malttanut kävellä yhtään nopeammin vaikka olimmekin aikataulusta jäljessä. Helsingin ydinkeskusta on tänä vuonna nimittäin valaistu kauniimmin kuin koskaan. Matkalla piti ihastella, pysähtyä, osoitella ja ihmetellä. Törmäsimme mm. muutamaan valoporoon keskellä Esplanadin puistoa. Ihmiset olivat harvinaisen iloisella tuulella, katsoivat toisiaan silmiin (joka siis minusta on aika poikkeuksellista) ja melkein kaikkia hymyillytti - kaikki kadut näyttivät kylpevän valossa. Enkä muuten aikoihin ole nähnyt näin paljon ihmisiä ottamassa selfieitä, mukaanlukien minä itse. Hahaa..

Kuvien perusteella ehkä arvasitte, että meidän lopullisena kohteena oli Stockmannin jouluikkuna. Ikkuna avattiin yleisölle viime viikonloppuna ja meidän piti tietenkin heti päästä ihailemaan tätä taideteosta. Tänä vuonna myös vieressä sijaitseva lego-ikkuna oli varsin vaikuttava! Palkittiin itsemme vielä lopuksi ravintolaruualla ja kirjaostoksilla Akateemisessa. Ai että tästä koko seikkailusta tuli hyvälle mielelle ja kiitos vain vauhdikkaille neideille seurasta!

Onko teidän kotikaupungissa joulukatua vai suunnitteletteko kenties retkeä juuri Helsingin joulukadulle?

-Såfin

Kun se pienin asia muuttuu

Tämä on ehkä vähän höpsö juttu, mutta kerron silti. Olen huomannut, että lasten kanssa ulkoillessa lähipuistoissa toistaa aina niitä ihan samoja asioita. Kävellään aina samaa reittiä, nauretaan aina samoille hassuille puille. Pysähdytään heittämään kiviä siihen samaan kohtaan, johon aina muodostuu lätäkkö ja tasapainoillaan aina samoilla katukivillä. Näin ainakin meillä. Se kodin ympäristö ja ne rutiinit ovat tärkeitä. Noh, nyt viikonloppuna ulkoillessa kuljimme tapamme mukaan meidän läheisen koulun ohi jonka kohdalla usein pysähdymme katselemaan koululaisten taideteoksia, jotka ovat esillä isoissa näyteikkunoissa. Aiemmin meitä odotti näissä näyteikkunoissa muumimaailman hahmoja ja muumilakson maisemat. Tälläkin kertaa luulimme menevämme katsomaan muumeja, mutta näyteikkunassa olikin jotain aivan uutta..

Siellä näyteikkunoissa olikin esillä klassikkosatuja kuten Vaahteramäen Eemeli ja Kolme pientä porsasta. Olipas meidän lapsilla aivan hassun hauskat ilmeet kun huomasivat, että näyteikkunan teema onkin muuttunut. Hihii. Ihmettelimme ja ihailimme uutta näyteikkunaa ja päästyämme kotiin luimme tietenkin juuri näitä kyseisiä satuja.

Kuulostaa ehkä pieneltä jutulta, mutta meidän lapsia tämä "pieni muutos" puhututti vielä illallakin..

Onko teillä ulkoillessa tällaisia useasti toistuvia puuhia tai rutiineja?

-Såfin

DIY pakettijoulukalenteri

Nyt on sen aika. Tarinat tontuista on meidän perheessä jo arkipäivää ja SEN odotus on alkanut. Meillä on ollut tapana tehdä lapsille pakettijoulukalenteri. Lapset saavat vuorotellen avata pienen paketin ja samalla lievennämme heissä jouluaaton odotuksen oireita. Ja arvatkaapas mitä, tällainen pakettijoulukalenteri on eilen muuttanut meidän lipaston päälle ja voitte vain kuvitella miten suuri lasten innostus on. Ideana tänä vuonna oli yksinkertaisesti luoda sellainen kaunis kasa paketteja minikuusen viereen. Siksi tämän joulukalenterin nimeksi tulee.. tattadaaa: "Minijoulu". Väreiksi valittiin ehkä vähän erilaiset kuin perinteiset jouluvärit - valkoinen, haalea vaaleanpunainen ja vaaleanvihreä. Jokainen paketti sai numeronsa ja sitten eikun vaan odottamaan joulua.

Viime vuonna ripustimme joulukalenterin henkariin. Silloin koin ongelmaksi keksiä sisältöä paketteihin. Tänä vuonna ideoita oli jopa liikaa, ja ajattelin siksi jakaa vähän meidän pakettien sisältöä muille jotka pähkäilee saman ongelman kanssa. Meidän pakettijoulukalenterissa on mm. siis seuraavanlaisia juttuja: suklaakarkkeja, rusinapaketit, heijastimet, mini-legoukot, lasten tatuointeja, joulusukat, tusseja joilla voi piirtää ikkunaan, kuusenkoristeita, purkkaa, pienet mekaaniset minirobootit, dinosauruslelut ja lasten suunnittelemat minipehmot Ikeasta.

Onko teillä ollut tapana tehdä pakettikalenteri, vai suositko perinteistä luukkukalenteria?

-Såfin

PS. Pikkujoulukuusemme ihana latvatähti on Valona-merkkinen ja se on valmistettu Porvoossa suomalaisesta puusta. Himoitsen ni-iin heidän samanhenkistä himmeliä..

Ne karjalanpiirakat!

Siinä ne nyt sitten on. Vihdoin. Ihan ja täysin omatekemät - minun ylpeydenaihe. Kömmähdysten kautta pääsin lopulta alkuviikosta leipomaan jotain mistä olen haaveillut jo pitkään: karjalanpiirakoita. Karjalanpiirakoiden tekemisen olen kirjoittanut jo useita vuosia sitten bucket-listalleni ja myöhemmin se löysi sitten tiensä minun tämän syksyn todo-listalle. Ja, kyllä olen niistä ylpeä. Rypytyksistä en tiedä mitään (minun versiossa oli ehkä jotain kukkamaisuutta.. hahaaa), enkä tiedä sen enempää edes puuronkeittämisestä. Mutta eihän se olekaan asian ydin.

Joku ehkä muistaakin, että keitin alkuviikosta aika paljon (siis todella kertakaikkisen liikaa) riisipuuroa?! Jopa meidän puurojuhlien jälkeen sitä oli reilusti jäljellä. Nyt olemme siis loppuviikon saaneet syödä karjalanpiirakoita ja osan pakastimme samantien. Meidän esikoinen oli ihana kun hän epäluuloisesti katseli tuota karjalanpiirakkaa muistuttavaa möllykkää. Hän maistoi sitä hitaasti makustellen ja tuomio oli "äiti, tämä on aika... erikoista.. mutta hyvää".

Omaksi puolustuksekseni voin sanoa, että minusta ne ainakin maistuivat todella hyvältä!

-Såfin 

Minin tukka-ongelma

..tai eihän tämä ole meidän kuopuksen ongelma vaan lähinnä meidän vanhempien ongelma. Emme osaa päättää. Meidän kuopus täyttää siis pian kaksi vuotta (!!) ja hänen ihanat hiuskiekurat ovat kasvaneet hänen syntymästä asti ilman, että olemme leikanneet niitä. Nyt huomaan, että hiukset ovat välilla suussa, vetskarin välissä ja milloin missäkin tiellä ja olen pikkuhiljaa taipumassa siihen, että voisimme leikata ne. Tai ainaskin vähän tasoittaa niitä. Pikkuriikkisen. Vai eikös sittenkään.. Apua! Tämä on suuri kysymys. Tuntuu jotenkin niin suurelta askeleelta. Että pitäisikö tässä niinkuin myöntää, että meidän pienin on oikeasti kasvamassa isoksi.

Pitäisikö siis leikata nämä ihanat vauvahiukset pois? Vai pitäiskö vielä odottaa? En ymmärrä miksi - mutta tämä on aika tunteellista.. Nyyh.

Eli: Yes or no?

-Såfin

When it's to dark to see..

Ajattelin ensin kirjoittaa listan siitä mitä positiivista tässä kaikessa pimeydessä on. Keksin tarkalleen yhden jutun joka on positiivinen tässä synkkyydessä: ei näe miten likaiset ikkunat ovat, koska aurinko on jo laskenut kun tulee kotiin töistä. Hahaa.. Olisi jäänyt vähän lyheksi jutuksi, joten ajattelin sittenkin kirjoittaa siitä miten tämä pimeys käytännössä on vaikuttanut meidän perheeseen..

Kun syksy toi tullessaan pimeämmät illat, meidän lapset ovat ihmetelleet miksi emme ole jo nukkumassa kun ulkona on pimeää. He kyselevät jatkuvasti onko yö vai päivä. Meillä poltetaan enemmän kynttilöitä ja osa "kausivaloista" on jo laitettu paikoilleen. Yritämme luoda ympärillemme valoa keinotekoisilla tavoilla. Haaveilemme valosta ja lämmöstä ulkomailla. Odotamme sitä yhtä valopilkkua keskellä synkkä kautta, joulua. Syömme enemmän herkkuja ja jos emme syö herkkuja ajattelemme niitä. Kamera on entistä enemmän pelkästään kaapissa, koska hyvää kuvausvaloa on vain muutaman tunnin vuorokaudessa. Nukumme pidempiä öitä. Torkutamme aamulla. Kuljemme lasten kanssa ulkona enemmän käsi kädessä, etteivät he kompastuisi pimeyden peittämiin esteisiin kadulla. Kulutamme enemmän lämmintä vettä kuin koskaan. Vietämme enemmän aikaa sisätiloissa. Olemme ylipäätänsä enemmän kotona. Unohdamme miltä auringonpaiste tuntuu. Syömme tuplamäärän vitamiinejä. Rasvaamme ihoa useammin. Poltamme takkaa. Saunomme. Haikailemme takaisin kesään.

Näin nyt siis silleen käytännössä..

Miten pimeys on vaikuttanut sinuun?

-Såfin

Tykkääkö joku oikeasti liikunnasta?

Pyydän anteeksi, tuo otsikko on täysin harhaanjohtava. Tai siis liikunnasta ajattelinkin kirjoittaa, mutta en siitä, että olisin siihen jotenkin turhautunut. Olen (ehkä jopa ensimmäistä kertaa) elämässäni päässyt sellaiseen kummalliseen zen-tilaan liikunnan suhteen. Minusta tuntui pitkään, että liikunta on sellainen pakollinen paha, aikasyöppö, josta joskus tuli hyvä olo ja joskus siitä väsyi entisestään. Ajattelin, että jokaisen on liikuttava sen takia, että pysyisi terveenä. Joskus olen myös ajatellut liikuntaa siitä näkökulmasta, että se kompensoisi huonoa syömistä. Kun liikuntaa miettii näin, siitä ei koskaan tule hauskaa - eikä se ole oikea osa elämää, vaan jollain tapaa päälleteipattu irrallinen asia. Näin ainakin minun kohdallani. 

Kesän jälkeen jotain minun suhtautumisessani liikuntaan muuttui. Olen aina tykännyt tanssillisista ohjatuista liikuntatunneista ja niistä olen yleensä saanut lisäenergiaa arkeen. Syksyn aikana olen tämän lisäksi löytänyt useamman uuden tavan liikkua josta aidon oikeasti pidän. Olen hurahtanut joogaan. Olen aivan täysin ja kokonaan mennyttä naista. Kerroin tästä hurahtamisesta jo aiemmassa postauksessa täällä. Lisäksi olen jostain saanut oikein kummaa lisäpotkua juoksemiseen. Matkaa taittuu helposti ja huohottamatta, eikä tunnin juoksulenkki ole ollenkaan tavaton. En tosiaankaan tiedä mistä tämä muutos johtuu. Olenhan minä "yrittänyt" harrastaa joksua jo monta vuotta. 

Lisäksi olen alkanut käymään kuntosalilla, jossa treenaa myös miehiä. Tämä on oikeastaan vaikuttanut minuun yllättävällä tavalla. Kun joku siinä vieressä tulee ja valitsee esimerkiksi vähän painavammat painot, ei voi toimia muulla tavalla kuin näin: "Jaahas, sinä valitsin vain 8 kiloiset painot, minä taidankin ottaa tästä nämä 9 kilon painot tästä vierestä.." Hahaa. Ai miten niin kilpailuhenkinen..? 

Näin yhtäkkiä minulla on jo neljä eri liikuntamuotoa, josta nautin hurjasti.. näin ei ole ollut koskaan aiemmin ja joo se tuntuu kivalta!

Onko sinulla useampia liikuntamuotoja joista oikeasti pidät?

-Såfin

PS. Tämä kirjoitus oli hieman "off topic", mutta tekipähän mieli jakaa.. :)

Tervetuloa Riisipuurolle

Eilen töiden jälkeen innostuin keittämään riisipuuroa. Jep. En koskaan aiemmin ole keittänyt näin vaativaa puuroa ja kyllähän se vähän jännitti. Oivalsin, että riisipuuron keittämiseen liittyy monia mielikuvia. Muutama näistä on "kunnon emäntä" ja "hyvä äiti". Kyllähän kunnon emäntä puuroa osaa hämmentää..? Hahaa.. Noh, nämä mielikuvat ei oikeastaan ollut syy miksi ryhdyin moiseen projektiin, vaan ehkä muistat kun aiemmin syksyllä haaveilin siitä, että leipoisin kotitekoisia karjalanpiirakoita. Ja niitähän varten tarvitaan sitten sitä kunnon riisipuuroa. 

Ennen kun kerron miksi meidän karjalanpiirakanleipomiset eilen muuttuikin puurojuhliksi, haluan korostaa, että minä en tosiaankaan ole ollut mikään ahkera puuronkeittäjä. Kokemustunteja tällä saralla on siis toisin sanoen melkoisen vähän. Toinen lieventävä asiahaara on se, että harvoin luen mitään ruokaohjeita loppuun asti, vaan aloitan ohjeen alusta (pahaa aavistamatta) mitä seuraavassa vaiheessa tulisi tehdä. 

Reseptin kohdassa yksi neuvottiin siis keittämään kaksi desiä riisiä ja kaksi desilitraa vettä kunnes vesi on imeytynyt täysin. Tuumasin, että tämä kuulostaa aika pieneltä määrältä. Laitetaanpas koko paketti riisiä. Sitten kun se koko paketti puuroriisiä oli kiehunut siinä hetken, luin seuraavan kohdan: lisää litra maitoa jokaista 2 desiä puuroriisiä kohti. Anteeksi MITÄ - litra?! Eli tyhjensin sitten kutakuinkin kaikki maidot meidän jääkaapista tähän puuroon ja totesin, että emme koskaan tule leipomaan näin paljon riisipiirakoita. Meinasin tukehtua nauruun. 

Kutsuimme sitten lasten Mummon ja Vaarin puurojuhlille ja unohdettiin se leipominen. Että näin. Ehkä leivon niitä karjalanpiirakoita sitten joskus ensi vuonna?! Hahaa..

Oletko sinä koskaan leiponut karjalanpiirakoita itse?

-Såfin

PS. Puuro oli oikein onnistunutta ja maistui lakkojen kanssa aika kivalta.. 

Viikonlopun saldo

Monella on ehkä samanlainen tilanne kuin meillä. Kaikki viikonloput jouluun asti ovat pikkuhiljaa täyttyneet kaikenlaisella ihanalla ohjelmalla. Edes näiden ohjelmien välissä pysähtyminen ei meillä kuulu siihen tavalliseen viikonloppuun. Onnistumme harvoin pysymään ihan paikoillamme ja olemme sankareita rohmuamaan itsellemme tekemistä. Ja niin myös nyt. Tämä viikonloppu oli siis kaikkea muuta kuin rauhallinen - mutta silti meillä oli hauskaa. Jokaiselle meistä oli jotakin kivaa. (Kuvat ovat rajaamattomia ja muokkaamattomia poimittu täydellisellä satunnaisotannalla tämän viikonlopun kuvista kameran muistikortilta. Ymmärrän siis jos saatat kokea tämän kuvakokoelman hieman sekalaiseksi. Hihii..)

Tänä viikonloppuna: 

- Rakennettiin linna duploista (ja rikoimme sen)

- Käytiin kampaajalla

- Saatiin leikkiseuraa meidän kummitytön perheeltä

- Kokattiin "pitkiä makarooneja ja pikkulihaa" (spagetti bolognesea)

- Käytiin kuntosalilla

- Otettiin käyttöön ekologisen tiskiharjan ja lasiset ruuansäilytysrasiat

- Vaihdettiin autoon talvirenkaat 

- Pukeuduttiin lukuisiin naamiaisasuihin
- Luovuttiin kameran laina-salamasta

- Saatiin pitkästä aikaa vieraita Kokkolasta ja söimme yhdessä vatsamme aivan liian täyteen

- Käytiin perheuinnissa
- Löysimme valtavan muumikätkön meidän keittiöstä. Naurettiin.

- Leikittiin "törmäileviä junia" Brion junaradalla

- Pesimme tyynyjä

- Käytiin bongaamassa lentokoneita

- Oltiin vieraina kaverin valmistujaisissa

- Hoidettiin vähän isi-ihmisen yritysjuttuja

- Nukuttiin kahdet päiväunet

- Käytiin teatterikerhossa

- Pompittiin sohvalla

- Itkettiin Pariisin puolesta

- Naurettiin Putous-hahmoille
- Tehtiin aamupalaksi hassuja voileipä

- Ulkoiltiin takapihalla ja hypittiin trampoliinilla

- Söimme ihanaa ruokaa lasten Momilla ja Mofalla

Mitäs teidän viikonloppuun kuului?

-Såfin