Lapset ja läheisen kuolema

Meidän perheessä on menneen kalenterivuoden aikana koettu poikkeuksellisen monta menetystä. Siihen ei koskaan totu. Jokainen tällainen tilanne nostaa tunteet pintaan ja ikävä on kova. Olimme onnekkaita, sillä ennen tätä olemme pitkään saaneet olla suojassa suurilta menetyksiltä. Nyt olemme kuitenkin joutuneet jättämän hyvästit liian monelle tärkeälle ihmiselle. Se on ollut rankkaa. Samalla meillä on ollut pakko kohdata myös toinen vaikea asia. Meidän on pitänyt kertoa kuolemasta ja auttaa myös meidän lapsia selviytymään tunteistaan. Se ei ole mikään helppo asia, voin kertoa. Olen vieraillut menneen vuoden aika monta kertaa MLL:n sivuilla jossa minusta on hyvä kooste siitä mitä pitää tietää ja ottaa huomioon kun lapselle puhuu läheisen kuolemasta. Näin jälkiviisaana ajattelen, että tällaiseen aiheeseen olisi ollut hyvä tutustua etukäteen - mutta se ei tietenkään tuntunut ajankohtaiselta kun kaikki oli hyvin. Oireilevan lapsen tunteiden ja oikutteluihin vastaaminen on raskasta silloin kun itse käy läpi surullista tilannetta, siitä ei pääse mihinkään.

Minusta on ollut erityisen iso juttu oivaltaa muutama tärkeä asia siitä miten lapset käsittelevät tällaista tilannetta. Ensinnäkin heidän huolet ja ajatukset ovat hyvin konkreettisia. He kysyvät todella käytännönläheisiä asioita kuten "Missä se henkilö on nyt?". "Mihin hänet haudataan?" tai "Miksi hän kuoli?", "Meneekö hän nyt taivaaseen?", "Miksi en osaa itkeä?" On lohduttavaa kuulla jonkun sanovan myös sen, ettei vanhempien täydy osata vastata kaikkiin kysymyksiin. Lasten kysymyksiin voi myös vastata "Äiti ei tiedä". Olen myös itkenyt lapsieni edessä ja kertonut miksi teen näin. Olen itse tunteikas ihminen enkä halua peittää sitä. On ok olla surullinen ja purkaa surua kyynelten kautta. On myös ok sanoa että äiti/isi on väsynyt, on rankkaa menettää läheinen ihminen. Lapset ymmärtävät yllättävän hyvin.

Olen ymmärtänyt myös sen, että lasten pitää saada puhua asiasta silloin kun siltä tuntuu. Tällaista keskustelua ei voi pakottaa. Yhtenä päivänä voi vaikuttaa siltä, että kaikki on kunnossa ja seuraavana päivänä menetys voi taas muistua mieleen ja voi syntyä vaikeita tilanteita kun niitä vähiten odottaa. Silti meitä on auttanut pysyä entistä tarkemmin kiinni tutuissa rutiineissa. Ylimääräiset kuviot voivat laukaista ylimääräisen stressin purkautumisen lapsissa. Voin kokemuksesta sanoa, että kaikki ylimääräiset ohjelmat kannattaa hetkeksi karsia aikatauluista. Lapsi voi oirehtia monella tavalla. Vetäytyä, raivota, puhua, miettiä, piirtää outoja juttuja, suuttua tilanteissa joissa ei normaalisti suuttuisi. Me olemme käyneet läpi kaikki nämä asiat. Silti olen iloinen, että lapset ovat näiden tilanteiden myötä ehkä oppineet paremmin tunnistamaan omia tunteitaan ja välillä jopa pukemaan ne sanoiksi. 

Meillä on myös pohdittu paljon sitä onko hautajaiset hyvä paikka lapselle. Me olemme tulleet siihen tulokseen, että on silloin kun hän ymmärtää kuoleman ja poismennyt ihminen on ollut lapselle läheinen. Hautajaiset on yhtälailla osa tunteiden käsittelyä, samalla tavalla kuin se on meille aikuisillekin. Silloin saa muistella poismennyttä ihmistä yhdessä muiden surevien sukulaisten ja ystävien kanssa. Lapsikin on osa sitä yhteisöä. Vaikka minulla väistämättä tulee mieleen se että vanhempien tehtäviin kuuluu suojella lastaan ikäviltä asioilta on kuolema kuitenkin osa elämänkulkua. Silti hautajaisiin pitää valmistella lasta, sillä voi olla pelottavaa nähdä tavallisesti iloiset naamat itkevän ja surevan. Haluan kuitenkin elää siinä uskossa, että on hyvä antaa lapsen kohdata myös nämä hetket turvallisessa piirissä.

Läheisen kuolema ei ole kenellekään helppoa - paras on vaan antaa jokaiselle aikaa ja tilaa käsitellä tunteitaan - esiintyi ne sitten skeittipuiston laidalla tai iltasatua lukiessa. 

-Såfin