Päällimmäisenä mielessä tästä oudosta ajasta tulee olemaan se miten nopeasti onnistuimme perheenä järjestämään arkemme uudestaan. Siirryimme suurista kontaktipiireistä tuhansien ihmisten konttoreista meidän pieneen kotikonttoriin johon nopeasti saimme tehtyä myös toisen työskentelypisteen jotta kummallakin meillä aikuisella olisi hyvä työergonomia. Opettelimme sovittamaan työkalenterimme yhteen niin, että ainakaan suuria ja tärkeitä palavereita ei pidetty yhtä aikaa jotta pystyimme joka hetkessä olemaan saatavilla meidän esikoiselle joka tekee koulutehtäviä kotona. Aloimme vetämään kuntopiiriä lapsille pihassa. Hankimme kotikuntosalia varten lisää painoja ja kuminauhoja. Viritimme sopivat ohjelmat tietokoneeseen jotka mahdollistivat poikien rumputunti-etätunnit. Aloimme systemaattisesti soittelemaan videopuheluita ystävillemme. Totuimme kattamaan sekä lounaan että illallisen kotipöytään. Totuimme siivoamaan kotiamme kolme kertaa useammin kuin normaalisti. Kaikki toimii hyvin niin kauan kun olemme ns. "selviytymistilassa". Jossain vaiheessa huomasin kuitenkin että tämä tilanne enemmän ja enemmän alkaa raastamaan minua. Samat seinät, samat kuviot, samat ihmiset - päivästä toiseen ilman hengähdystaukoa. Ei ole mihinkään minne mennä YKSIN!
Lyhyitä hengähdystaukoja olen toki saanut, pyöräily- ja lenkkipolulla. Pidemmän päälle kaipaisin kuitenkin jo enemmän. Normaalisti saan taukoa arkirallin pyörittämisestä työpäivän aikana ja tietenkin kuntoillessa esimerkiksi jokaviikkoisella joogatunnilla ja kuntosalilla harjoitellessani. Aiemmin ennen koronaa, naureskelimme kollegojen kanssa sille, että tulemme töihin hengähtämään. Silloin se oli vitsi. Nyt se on kaukana siitä. Kaipaan takaisin konttorille ja kaipaan työkavereitani hurjan paljon. Videoyhteydet on hyvät joo - mutta ei se loputtomiin kanna. Ei ainakaan minun mielestä.
Aiemmin sain myös pidemmän jaksoisia irtiottoja omista rutiineista - ei usein, mutta kumminkin. Yhtäkkiä huomaan haikailevani takaisin Haikon kartanoon jossa vietimme viikonloppua siskojeni kanssa vuoden alussa. Haaveilen siitä, että saisin nähdä kavereitani skumppalasin äärellä ja ennen kaikkea haaveilen siitä, että saisin olla yksin. Erikoisjärjestelyt alkoivat näkyä meidän perheessä jo yli 8 viikkoa sitten kun siirryimme kotikonttoriin töihin. Tässä ajassa alkaa jo olemaan kovasti ikävä normaaleja rutiineja. Tunnen syyllisyyttä siitä, että ajattelen näin. Onhan minulla maailman mahtavin perhe, ihana koti ja kaikki työkalut selviytyä tällaisesta tilanteesta. Silti olen tähän kaikkeen juuri nyt äärimmäisen väsynyt.
Onko muita jotka ajattelevat samoin?
-Såfin
Mä olen niin samaa mieltä!! Nyt jos koskaan arki on todellista suorittamista, eikä toinen hetki eroa toisesta juuri mitenkään. Kodin neliöt on nyt koti ja työpaikka, siellä joogataan jokaviikkoinen jooga ja syödään jokaisen päivän jokainen ateria. Keittiö alkaa olla inhokkihuone ja ruoanlaitto on todellakin vain se suoritus. Välttämätön paha. Suorittamisen ja levähdyksen teet samassa nojatuolissa ja työpäivä ei tunnu ikinä loppuvan sillä ei ole mitään rutiinia joka katkaisee sen. Työkoneen näkeminen iltakymmeneltä aiheuttaa yökkäyskohtauksen, vaikka aiemmin avasin mielelläni koneen vielä omia tarpeita varten illalla.
VastaaPoistaSitten tulee se sisu. Tästä selvitään, joo. Mutta tämä kevät tulee olemaan meidän ikäluokkamme mielissä loppuelämän. Ja uskon (ainakin omalla kohdallani), että tämä tulee muuttamaan tiettyjä toimintatapoja ja tiettyjen asioiden arvostusta.
Oho, tästä kommentista olisi ihan omaksi postaukseksi ;)
Tsemppiä!! <3