Kesäkuulumisia

On aika ihmeellistä, että olemme jo kesän kynnyksellä luomassa uusia kesämuistoja. Minua varjostaa koko ajan sellainen outo odottava tunne. Odotamme, että korona jotenkin taianomaisesti katoaisi ja että voisimme siirtyä normaaliin arkeen ja ehkä jopa viettää normaalia lomaa. Näin ei tietenkään tule käymään - silti en voi karistaa tätä tunnetta. Olemme kuitenkin jo hieman vapaammin alkaneet näkemään ystäviä. Pyrimme edelleen viettämään aikaa pääosin ulkotiloissa ja turvavälit huomioiden. Silti kaikkiin tapaamisiin liittyy pieni syyllisyys ja kenties jopa pieni pelko. Meidän kesätunnelmat ovat kuitenkin tästäkin huolimatta pikkuhiljaa nousussa. Teemme säännöllisesti mökkiretkiä, suunnittelemme kaveriperheen kanssa telttailuviikonloppua ja olemme käyneet ystäviemme kanssa veneilyreissuissa. Koska tämä kevät meni ohi oudossa korona-sumussa havahduimme (melkein liian) myöhään siihen, ettemme olleet suunnitelleet poikiemme 2,5 kuukauden mittaista lomaa millään muulla tavoin kuin, että me vanhemmat olemme heidän kanssa 4 viikkoa yhtäaikaisesti lomalla heinäkuun puolesta välistä alkaen. Niinpä aloin kiireesti etsiä meidän esikoiselle kesäleiripaikkaa. Iloksemme saimme hänelle viimeisen paikan meidän iltapäiväkerhon järjestämältä kolmeviikkoiselta seikkailuleiriltä. Huh. Onneksi on myös isovanhemmat. Kyllä me jotenkin tästäkin kesästä pärjätään ja myös nautitaan!

(pelastusliivikuva meidän kuopuksesta on minun ystäväni ottama, kiitos!)

Meidän jääkiekkoseura päätti hetki sitten alkaa järjestämään kesäjäitä niille innokkaille pienille kiekkoilijoille jotka haluaa osallistua. On kivaa, että tällainen mahdollisuus on, sillä kevään kiekkokausi jäi lyhyeksi. Meidän esikoinen käy nyt siis muutaman kerran viikossa ylimääräisillä kesäjäillä ja hän nauttii siitä suuresti. Varusteet pitää kuitenkin pukea jo kotona, sillä pukukopit ovat kiinni lähikontaktien välttämisen ehkäisemiseksi. Treenien jälkeen tullaan myös kotiin suihkuun. Koska kevät on ollut hiljaista aikaa sekä harrastusten ja muiden kaveritapaamisten takia olemme pikkuhiljaa alkaneet muuttamaan asennettamme ja rutiineja rauhallisempaan suuntaan. Pitkän pohdinnan jälkeen olemme päättäneet lopettaa poikien pitkäaikaisen uintiharrastuksen. Olemme 8 vuotta yhtäjaksoisesti heränneet lauantaisin kello 9.15 alkavaan perheuintiin. Nyt sen aika on ohi. Haluamme koronakevään jälkeen jatkaa meidän rauhallisempia viikonloppuaamuja.

Monet ovat some:ssa julkisesti haastaneet viestintää ja postauksia jonka mukaan nyt korona-aikaan ihmiset ovat saaneet ennätyksellisen paljon aikaiseksi kotona. Jotkut ovat löytäneet energiaa siivota kaappeja, järjestää kotia, suunnitella pihaprojekteja jne. Meillä tilanne on ollut päinvastainen. Olemme tehneet enemmän töitä kuin koskaan aiemmin, nukkuneet huonosti, olleet etäkoululaisten tukena ja samalla pelänneet sitä tulemmeko elämään jatkossakin tällaista elämää jatkuvassa tautipelossa. Me emme ole sisustaneet kotiamme, siivonneet kaappeja tai järjestäneet valokuvia. Päinvastoin. Kun esikoisemme palasi kouluun minä romahdin. Myös meidän isi-ihminen on ollut väsyneempi. Nukuin mökillä yhden viikonlopun putkeen. Sen jälkeen olen myös itkenyt ja ollut hämmentynyt siitä että me ehkä joudumme elämään tällaisessa "odottavassa tilassa" hyvinkin pitkään. Lyhykäisyydessä voisi siis sanoa että olin taistellut kaikki nämä viikot ja hymyillyt lasteni edessä.  Olemme vieneet lapset suunnistamaan, ajaneet ympäri lähikaupunkeja viedäksemme heidät näkemään uusia paikkoja luonnossa ja yrittäneet kokkailla kotona ravintolatasoista ruokaa, koska emme ole voineet mennä ulos syömään. Kaikki tämä oli liikaa. Toivun tästä vieläkin - en ole vielä sama energinen minäni, mutta pikkuhiljaa ehkä. 

Kotona iloitsemme kaikesta väsymyksestä huolimatta meidän uuden terassin istutuksista. Siellä kasvaa retiisejä, salaattia, porkkanaa ja yrttejä. Grillikin on ahkerasti ollut käytössä. Marjapuskamme täyttyvät marjoista ja pikkuhiljaa voimme jo alkaa maistelemaan niitä. Olen myös käynyt puistojumpissa ja suunnittelemme työkavereiden kanssa skumppajoogalle menemistä tulevalla viikolla. Kaikesta tästä saan energiaa. Eniten iloa saan kuitenkin siitä miten lapset jaksavat peuhata ja siitä kun näen miten onnellisia (ehkä onnellisen tietämättömiä) he ovat. He rakastavat luontoa ja meidän pihaa ja peuhaavat aktiivisesti ulkona aamusta iltaan niin, että kun nukkumaanmenoaika tulee he sukeltavat sänkyihinsä ja nukahtavat alle minuutissa. Niin sen kuuluukin olla. Tunnen suurta onnea siitä, että minulla on perhe. 

Mitä sinulle kuuluu?

-Såfin