Kun ensimmäistä kertaa istahdin koneen ääreen ja ideoin nimeä tälle blogille, kotonamme hääräsi vauva ja pieni taapero. Siksi tuntuu jotenkin aivan uskomattomalta, sanoa tämä: Olen äiti 9-vuotiaalle ei enää niin pienelle pojalle. En tiedä miksi 9 tuntuu niin isolta luvulta. Ehkä siksi, että hän myös alkaa käyttäytymään kuin isompi lapsi. Hänellä on omia menoja ja hän kulkee jo osittain itsenäisesti paikasta toiseen. Viikko sitten vietimme meidän esikoisen synttärijuhlia minipienessä porukassa meidän kotona. Supistimme juhlaväen määrää koska korona-tilanne on mikä on. Se ei silti estäneet meitä juhlimasta oikein kunnolla. Paikalla oli isovanhemmat ja isoisovanhemmat sekä toinen minun siskoista ja söimme ja nautimme toistemme seurasta kokonaisen iltapäivän ajan. Tämä oli ensimmäinen kerta kun näimme kunnolla isoisovanhempia korona-tilanteen alettua. Ehkä siksi nämä juhlat tuntuivat erityisiltä.
Minkälainen hän sitten on - meidän pieni suuri 9-vuotias?! Itsenäistymisen tahto on todella kova. Huomaan, että hän pohtii jokaista asiaa siitä näkökulmasta että "voisinko tai uskaltaisinko tehdä tämän itse". Hän suunnittelee jo omia menoja, sopii treffejä kavereiden kanssa leikkipuistoihin jotka ovat jo melko kaukana meidän kodista. Tajuamme, ettemme enää voi olla valvomassa jokaista tilannetta. Voimme vain toivoa, että hän käyttäytyy opettamiemme arvojen mukaan myös silloin kun emme ole paikalla. Olen silti melko rauhallinen, sillä hän osaa erinomaisesti erottaa oikean väärästä. Hän tuntee suurta vastuuta kavereistaan, eikä koskaan jättäisi ketään yksin tai sulkisi ystävää leikin ulkopuolelle. Tämä on luonteenpiirre josta olen erityisen ylpeä. Kotona pikkuveli tosin saa aimo annoksen juuri tästä, mitä esikoisemme ei toteuta muualla. Iso- ja pikkuveli kotona ovat paljon toistensa kimpussa. Onneksi ymmärrän täysin mistä on kyse. He harjoittelevat taitojaan toisillaan. Mitä käy kun vähän tönäisee veljeään? tai juoksee pakoon? huijaa? Onneksi kotona on turvallista harjoitella ja me vanhemmat olemme heti kertomassa miksi niin ei saa tehdä.
Luonteeltaan meidän esikoinen on kuitenkin tosi kiltti ja tunnollinen. Hän ei vielä kertaakaan ole myöhästynyt koulusta, vaikka hän tänä vuonna itse kantaa vastuun aikatauluistaan. Hän on iloinen, puhelias ja myös fiksu tyyppi joka ottaa kaiken varman päälle. Näen hänen luonteessaan paljon itseäni. Hän ei tykkää tehdä mitään yksin eikä tykkää siitä, että aikatauluihin tulee jotain yllättävää viime metreillä. Koulussa hänellä menee juuri nyt ainakin hyvin. Hän on innostunut lukemisesta aivan uudella tavalla kesän aikana ja se edesauttaa monessa asiassa koulussa. Hän rakastaa jääkiekkoa ja treenejä on neljät viikossa. Pelkästään luisteleminen ja pelaaminen ei riitä, vaan onnistuneista luisteluharkoista puhutaan vielä iltapalapöydässä. Vastapainoksi vauhdikkaalle jääkiekolle hän istuu aina välillä soittamassa kitaraa meidän olohuoneen sohvalla. Silloin minä katselen hiljaisena ja mietin milloin hänestä tuli näin iso.
Onneksi olkoon meidän 9-vuotiaalle!
-Såfin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti