Hävikkisämpylät

Meidän kodissa villitsee nyt kunnollinen siivousurakka joka kaikki sai alkunsa "älä osta mitään"-kuukaudesta joka onnistuneesti päättyi kuukauden ostamattomuuteen helmikuun lopussa. Olemme sen jälkeen siistineet vaatekaappeja, vaatehuoneita ja muutama viikko sitten siirryin myös siivoamaan ruokakaappeja. Kauhistuksekseni huomasin miten surkeita olemme olleet käyttämään kuiva-aineksia kaapista pois. Ostamme aina vain lisää tarpeiden mukaan ja avatut paketit siirtyvät pikkuhiljaa vain taaemmaksi hyllyillä. Emme tietenkään koskaan pääse siihen, että kaapit olisivat tyhjiä, mutta nykyinen tilanne silti ärsyttää. Huomasin siivotessani mm. että iso määrä venhäleseitä, ruisjauhoja ja siemeniä on menossa pian vanhaksi ja päätin, että en vain hyväksy tätä tilannetta. On kamalaa miten paljon ruokaa heitämme pois, joten tartuin tuumasta toimeen kehitin itselleni "hävikkisämpyläreseptin". Testasimme reseptiä nyt viikonloppuna..

Meidän hävikkisämpylät: 

5 dl maitoa

1 pss kuivahiivaa

2 dl venhäleseitä

3 dl pellavasiemenrouhetta

2 dl ruisjauhoja

n. 8 dl venhäjauhoja

2 tl suolaa

2 rkl sokeria

1 dl öljyä

Hävikkisämpylöihin voi laittaa oikeastaan mitä haluaa. Minulla oli suunnitelma käyttää pois aineksia kaapista. Näihn sämpylöihin pätee vain muutama sääntö niin kauan kuin nesteen ja jauhojen määrä pysyy suurinpiirtein samana. Eli: lämmitä neste ja liuota siihen hiiva. Lisää mausteet ja siemenet. Lisää vaivaten leseet, jauhot (tai ylijäämä puurot) kunnes taikina on sopivan kimmoisa. Lorauta halutessasi lopuksi öljyä päälle ja vaivaa tasaiseksi. Anna kohota 1-1,5 tuntia. Tee taikinasta 18 sämpylää ja jaa ne kahdelle pellille. Voitele esim maidolla. Anna sämpylöiden kohota vielä 10 minuuttia peitettynä pellillä. Paista 11-13 minuuttia 225 asteessa uunin keskitasossa. 

Mitä sinun hävikkisämpylöistä löytyisi? Onko sinulla kuivakaapissa avattuja pakkauksia jotka odottavat pääsevänsä käyttöön?

-Såfin

Isovanhemmat lasten arjessa

"Kuka kuuluu sinun perheeseen?" kysyin yksi päivä meidän 5-vuotiaalta kuopukselta. Hän luetteli luonnollisesti veljensä, isänsä ja minut. Mutta lista ei loppunut siihen. Hän sanoi, että myös Mummo ja Vaari sekä Momi ja Mofa kuului hänen perheeseen. Kysyin miksi hän ajattelee niin ja sain maailman ihanimman vastauksen, "koska he kaikki rakastavat minua". Tiedän, että olemme onnekkaita sillä lapsillamme on isovanhemmat jotka asuvat täällä pääkaupunkiseudulla. Mummo ja Vaari jopa kävelyetäisyydellä. Meidän pojilla on siis monta tärkeää aikuista elämässään. Sen lisäksi, että tämä on pojille tosi kiva juttu, isovanhempien läsnäolo ja apu on meille juuri nyt huikean tärkeä. Pieni itsenäistyvä 7-vuotias haluaa kävellä itse kotiin iltapäiväkerhosta, muttei vielä uskalla olla yksin kotona pitkiä aikoja. Kukas muu auttaisi kuin isovanhemmat. Päivä toisensa jälkeen saamme apua arjen käänteissä. Saamme myös nauttia pienistä paloista luksusta isovanhempien luona illallisella tai ihan arkipatojen ääressä. Kaikki tällainen tuntuu todella tärkeältä juuri nyt. 

Minun mieleen on painunut sanonta jota toistan itselleni aina silloin kun minulla on huono omatunto siitä, että saamme niin paljon apua lasten kanssa. "It takes a village to raise a child". Niin se on ollut ennen. Lapset ovat olleet koko kylän kasvattamia, eivätkä yhden perheen aikuiset ole keskenään yrittäneet pärjätä kaiken keskellä yksin. Se tuntuu minusta luontevalta ajatukselta. Silti nykyään se on osa vanhemmuuden kunniasta, että pärjää itse. Aivan kuin siitä saisi jonkun mitalin. Toivon, että tämä  asenne jossain vaiheessa muuttuisi parempaan armollisempaan ajattelumalliin. Lapsi tarvitsee useampia tuttuja ja turvallisia aikuisia arkeen ihan vaan siksi, että oppii luottamaan ihmisiin. Se tuttu ei tarvitse olla isovanhempi vaan voi yhtä hyvin olla naapuri, kaveri tai vaikka kummitäti/setä.

Tiedän, että olemme onnekkaita. Pojat näkevät kaikkia isovanhempiaan joka viikko. He pitävät heitä todella tärkeinä, ja tiedän että myös isovanhemmat ikävöi poikia silloin kun emme ole vähään aikaan nähneet heitä. Reissaamme yhdessä, juhlimme synttäreitä yhdessä ja selviydymme arjesta yhdessä. Kaikki tämä on mahdollistanut sen, että myös me vanhemmat olemme pystyneet ottamaan elämämme vähän rennommin. Käymme treeneissä ja välillä jopa ihan kahdenkeskeisillä treffeillä. Sen lisäksi, että pojat saavat elämäänsä tärkeäitä ja rakkaita aikuisia heillä on mahdollisuus tehdä huikeita juttuja isovanhempien kanssa. Isovanhemmilta pojat ovat oppineet taitoja kuten kalan perkaamista, tiedelehtien rakastamista, kasvimaan hoitamista ja lusikkaleipien leipomista. He saavat käydä isovanhempien kanssa teattereissa, musikaaleissa, konserteissa ja museoissa. Kaikkea tätä on vaikea pukea sanoiksi, mutta yksi on varma ja se on se että isovanhemmat ovat meille ja meidän pojille korvaamattomia. 

Kiitos siis isovanhemmille kaikesta!

-Såfin

Viime aikoina olen..

Tiedättekö, että maaliskuu on kiireisin kuukausi kaikista. Ihan varmasti. Sanon näin ihan omakohtaisella kokemuksella. Luulen, että tähän liittyy monella tavalla ihmisten henkiin herääminen talvitauon jälkeen. Töissä ollaan jo hyvää vauhtia menossa vuoden alkua ja ihmiset alkaa ymmärtämään, että projekteja pitää saada eteenpäin. Kotona ihmiset näkevät ensimmäistä kertaa aikoihin talven jättämät likajäljet ikkuinoissa ja lisäksi juhlia ja muita tapahtumia on tiedossa ennätysmäärä. Maaliskuussa me kaikki "juhannuslapset" vietämme synttäreitä. Ihmiset pyrkivät tekemään viimeiset talvipuuhat ja samalla ensimmäiset kevään jutut. Ihmiset varaavat matkoja ja täyttävät kalentereitaan juuri nyt. Kyllä, heittämällä kiireisin kuukausi on juuri nyt käsillä..

Viime aikoina minä olen..

..ostanut kaksi ruukkuyrttiä jotka joskus vielä haluan istuttaa meidän terassille. Kevät on mielessä joka päivä. Odotan meidän omaa pihaprojektia enemmän kuin koskaan. 

..ottanut tuotekuvia yrityksille jotka ovat halunneet freesata verkkosivujaan. Kuvaukset ovat onnistuneet mahtavasti ja olen erittäin ylpeä ottamistani kuvista. 

..järkännyt itseni ja työkaverini ravintoainemittauksiin. Odotan tosi paljon tuloksia. Mitenköhän kehoni on imenyt myrkkyjä tai niitä hyviä vitamiineja ja hivenaineita. Jännää.

..ostanut lentoliput koko perheelle. Lennämme alkukesästä Gdanskiin jossa vietämme pidennettyä viikonloppua yhdessä. 

..siivonnut meidän ruokakaapit ja alkanut myös määrätietoisesti käyttämään pian vanhentumassa olevia tuotteita. Olen leiponut, ideoinut ruokia ja ollut oikeastaan tosi tehokas koko ruokahuollossa.

.. ollut ärsyttävän energinen kaikki päivät pitkät. Ja vastaavasti täysin kuollut kun puoli kymmenen aikaan kun ensimmäistä kertaa olen istahtanut alas sohvalle. 

.. yllättänyt itseni ja leiponut mutakakun meidän isi-ihmiselle jonka synttäreitä vietimme eilen. En varsinaisesti ole mikään leipoja mutta keväisin minusta tuntuu, että voin olla mitä vain. 

.. reipastunut ja soitellut järjestääkseni vaikka mitä asioita. Olen mm. huonolla menestyksellä yrittänyt hoitaa itselleni ja kuopukselle hammashoitoaikaa. (Helsingin kaupungin suuterveydenhuollon puhelinpalveluissa on jotain pahasti vialla. äh)

.. epäonnistunut päiväunien nukkumisessa. Ylitäydet aivot vain tahtoavat seuraavan kivan homman pariin. En malttaisi olla paikoillani. 

.. ottanut keskimäärin 11052 askelta per päivä. Ilman mitään kummoisempaa tavoitetta tai lenkkeilyä. Tavoitteet paukkuu ihan vain tavallisella hääräämisellä.

.. ollut kulttuurin aallonharjalla. Olemme käyneet elokuvissa jos toisessakin, testanneet uusia ravintoloita, vierailleet ystävämyynneissä ja tänään on luvassa vielä sivistävä lapsiperheille suunnattu klassisen musiikin konsertti.

Sanoisin, että väittämäni pitää paikkansa. Nyt on vuoden kiireisin kuukausi. 

-Såfin

Treffit ampumaradalla

Me saimme jonkun aikaa sitten lahjaksi elämyslahjakortin. Se oli sellainen "avoin lahjakortti" ja saimme valita mieluisan elämyksen useammasta vaihtoehdosta. Koska tällä viikolla vietämme myös isi-ihmisen synttäreitä päätimme käyttää lahjakortin sellaisessa paikassa joka erityisesti miellytti perheen isäntää. Päädyimme pohdinnan jälkeen varaamaan ajan Osuva Range & Training ampumaradalta jossa elämykseen kuului perehdytys, opastus että ampuminen radalla. Meidän isi-ihminen oli tietenkin ampunut aseella aiemmin armeejassa mutta minä puolestani en koskaan ollut edes koskenut oikeaan aseeseen - jos ei lasten muovisia nerf-aseita lasketa. Hihii.. Silti ampuminen kiehtoi minuakin ja olin jo kauan aikaa sitten päättänyt, että vielä joskus haluaisin testata sitä. Eilen illalla suuntasimme reippain ja itsevarmoin askelin ampumaradalle Helsingin Albertinkadulle. Laskeuduimme portaita alas äänieristettyyn kellariin ja luovutimme ajokorttimme pantiksi tiskille. Opastus käynnistyi ja huomasin oman hermostustasoni nousevan mitä enemmän ohjeita kävimme läpi. Hörpin teetäni aivain liian nopeasti ja kysyin kolmatta kertaa mitenpäin lipas laitetaan aseeseen. (Kyllä, sen voi kuulemma laittaa väärinpäin). 

Aseen kanssa ei ole leikkimistä ja ampumaradalla noudatettiin erittäin tarkkoja sääntöjä. Ensimmäisten luotien ampumisen jälkeen irroitin lippaan ja laskin aseen pöydälle. Käteni tärisi yhtä paljon kuin puun lehdet. Ampuminen oli alkuun kuumottavaa. Isi-ihminen oli minua huomattavasti paljon rauhallisempi, muttei hänkään ihan tottunut tilanteeseen. Kävelimme kohti taulujamme ja arvioimme ensimmäistä suoritusta. Hämmästykseksemme totesimme, että kumpikin oli osunut kaikilla viidellä laukauksella maalitaulupaperiin. Aika yllättävää. Toistimme ampumaharjoituksen vielä viisi kertaa ja hermostuneisuus meni pikkuhiljaa ohi. Itse sain 29/30 luotia osumaan paperiin ja isi-ihmisellä osui kaikki. Minulla 10/30 ja isi-ihmisellä 16/30 osui mustalle alueelle ja olimme todella ylpeitä tuloksesta. Aika radalla meni tosi nopeasti. Lopulta saimme palauttaa kuulosuojaimet ja suojalasit ja hakea ajokorttimme säilöstä pois. Kuumotus oli poissa ja olimme innoissamme ja kenties vähän ylikierroksilla uudesta kokemuksesta. 

Elämys oli aivan huikea. On mieletöntä pystyä hallitsemaan niin voimakasta laitetta kuin asetta. Tajusin näin jälkeenpäin, että pidän asetta pelottavana myös silloin kun itse pitelen sitä. Toisaalta on myös ehkä tervettä pelätä aseita. Niinpä minusta ei taida tulla ampujaa, mutta olemme kummatkin isi-ihmisen kanssa yhtä elämystä rikkaampia. Sitä päätimme vielä juhlistaa pizza-illalla lähellä olevassa uudessa Broo nimisessä ravintolassa. 

Oletko sinä joskus ampunut käsiaseella? Uskaltaisitko?

-Såfin

Tätinä oleminen

Viime vuonna minulle tapahtui jotain ihmeellistä. Minusta tuli kertaheitolla tupla-täti. Siskoni ja heidän miehet saivat kummatkin muutaman kuukauden sisään vauvat. Tähän maailmaan syntyi kaksi ihaninta ja suloisinta pientä poikaa. Nyt siskojeni perheissä eletään aivan erilaista arkea kuin aiemmin. Vaikka osasin odottaa vauvojen syntymää, en ollenkaan osannut arvioida sitä miten suuren palan nämä perheemme uutukaiset haukkaisivat minun sydämestä. Kun sain viestin siitä, että vauvat olivat syntyneet purskahdin itkuun. Poskiani pitkin valui onnenkyyneleet kummankin syntymän kohdalla. Olin aivan myyty ja katselin niitä ensimmäisiä kuvia vauvoista synnytyslaitokselta liiottelematta varmasti sata kertaa. Siitä alkoi eräänlainen rakkaustarina. Vaikka olen aina rakastanut lapsia ja vauvoja niin siskojeni vauvojen näkeminen aiheuttaa minussa ihan samanlaisen tunnemyrskyn kuin omat lapseni aiheutti silloin kun he olivat vauvoja. Haluan nostaa heidän syliin, rutistaa, enkä koskaan päästää irti. Olen kiinnostunut heidän jutuista, ylpeä heidän kehityksestä ja kun he itkevät haluan nostaa heidän syliin ja lohduttaa aivan kuten omia lapsiani..

(osa kuvista ovat minun siskojeni ottamia) 

Meidän äiti ja isä järjestää meille joka sunnuntai yhteisen illallisen ja tämä on erityisen tärkeää juuri nyt. Näemme äitini ja isäni lisäksi myös siskojeni perheitä ja tietenkin heidän vauvoja, meidän poikien serkkuja. Olemme saaneet tavata joka viikko ja näin olemme myös nähneet tiiviisti vauvojen kehitystä. Olemme nähneet kun he ovat maistaneet ensimmäisiä kertoja ruokia ja olemme saaneet todistaa miten nämä vastasyntyneet muuttuivat iloisen jokelteleviksi vauvoksi. Nämä kaksi rakkauspakkausta, puolivuotias ja 9 kuukautta vanhat tyypit, ovat aivan huikeita persoonia. Toisella on aina ollut todella kova vauhti päällä ja hän hymyilee kuin mikäkin aurinko. Toinen jokeltelee minkä kerkeää ja flirttailee ihanalla hymykuoppa-hymyllään kaikille. 

Myös vauvojen ja meidän poikien, serkkujen, väliin on syntynyt erityinen side. Viime viikonloppuna meidän esikoinen sai meidän porukan nuorimman puolivuotiaan rauhoittumaan iltaväsymyksen keskellä näyttämällä hänelle jännää paljettipaitaansa. Kutsumme meidän 7-vuotiasta tämän takia vauvakuiskaajaksi. Hihii. Kun olemme hoitaneet siskojeni vauvoja meidän kummatkin pojat ovat olleet avuksi. He ovat jopa lähteneet vaunulenkille mukaan vaikka he eivät välitä kävelystä juurikaan. Liikkistä. On ihan paras tunne katsoa kun meidän omat pojat viihdyttvät ja iloitsevat serkkupojistaan. Nämä pienokaiset veivät siis aivan odottamatta ja pyytämättä meidän kaikkien sydämet. Rakkaat tyypit.

Tädiksi tuleminen on parasta mitä minulle on tapahtunut pitkään aikaan!

-Såfin

Laskiaisrieha ja sen sellaista

Ah, viikonloppu. Mitkä ihanat päivät meillä onkaan ollut. Aurinko on suorastaan kutsunut meitä ulkoilemaan, jopa siihen pisteeseen asti, että omatunto olisi kolkuttanut jos olisimme kököttäneet sisällä. Lauantaina treffasimme kaveriperhettä eräässä laskiaisriehassa Pukinmäessä. Liikkeellä oli todella paljon perheitä ja vaikka pulkkamäki oli jäinen, lapset laskivat sitä iloisin mielin. Me vanhemmat vedimme pulkkia ylös rinnettä liukastellen ja haparoiden. Taitaa olla helpompi pysyä pystyssä jäisessä maaastossa kun on metrin mittainen. Hihii.. Ensimmäistä kertaa näin, että meidän isi-ihminen oli pysähtynyt ja kääntänyt kasvot aurinkoa päin. Niin ihanasti se lämmitti. En tiedä, mutta veikkaisin että tällaiset pysähtymiset ja auringosta nauttimiset on yleisempää täällä pohjoisessa. Aurinkoa on kyllä toden totta ikävöinyt. 

Tapahtumassa oli paljon tekemistä. Koirat vetivät lapsia ympäri puistoa valjakossa ja lapset leikkivät kivilabyrintissä piilosta. Onneksi tajusimme riittävän ajoissa siirtyä lounaalle makkarapisteelle sillä kun pääsimme perille kuulimme kun sanoivat, että viimeinen makkarapaketti lähtee nyt tulille. Makkaranpaiston lomassa juttelimme paljon koulusta ja tulevasta kouluvuodesta. Vaikka etäältä katselimme meidän 7-vuotiaiden leikkejä ja ihailimme sitä miten isoja he jo ovat, on väistämättä aika alkaa miettiä sitä kun he syksyllä menevät 2-luokalle. Silloin heillä ei ole enää taattua kerhopaikkaa koulun jälkeen joka taas tarkoittaa, että he tulisivat suoraan kotiin koulusta ja viettäisivät pitkä pätkiä yksin. Ajatus tuntuu pelottavalta. Ajatukset onneksi pian eksyivät uusiin leikkeihin ja ongelmat siirtyy myöhempään hetkeen. 

Kun leikit oli leikitty ja liukastelut liukasteltu siirryimme lopulta "popup" kahvilaan jossa oli tarjolla itsetehtyjä laskiaispullia. Pullat sopivat tähän päivään mainiosti, sillä pulkkailu ja muu ulkoilu todellakin kasvattaa lasten nälkää. Laskiaispullat kunniaan!

Mitä sinä teit viikonloppuna?

-Såfin

"Älä osta mitään kuukausi" on ohi - minkälaiset tulokset olivat?

Tuntuu huikealta istua tässä ja sanoa, että onnistuin. Olin kokonaisen kuukauden ostamatta mitään - en sortunut! Pääsääntö kuukauden aikana oli se, että ruokaa sai ostaa, mutta yritimme elää säästeliäästi myös sen suhteen. Söimme ruokia pakkasesta ja yritimme käyttää hyödyksemme olemassa olevia ruoka-aineita kuivakaapista, jottei ne pilaantuisi ja menisi hukkaan. Kaikki tämä työ on johtanut aikamoiseen tulokseen. Ensinnäkin olen onnistuneesti "nollannut" ostokäyttäytymiseni ja olen opettanut itselleni vaihtoehtoisia käyttäytymismalleja ostamisen tilalle. Vaikka kuukauden tavoite ei ollut ollenkaan se, että säästäisin rahaa niin tietty se oli sivuvaikutus. Minua hävettää sanoa tämä ääneen, mutta minä säästin viime kuussa 1800 euroa koska en ostanut mitään. Säästynyt summa tuntuu huikean hienolta, mutta se mitä se kertoo minusta on se joka tässä hävettää. Tuon verran minä ilmeisesti kulutan kaikkeen "ekstra tavaraan" kuukaudessa..

Pohdin aiemmin sitä mitä aion tehdä kun "älä osta mitään"-kuukausi on ohi. Sovin itseni kanssa muutamista pelisäännöstä. On selvää, etten kuukaudesta toiseen pystyisi olemaan ostolakossa samalla tavalla kuin nyt olin. Meidän on esimerkiksi tässä kuussa sijoitettava uuteen rikkaimuriin eteiseen, koska vanha hajosi juuri sopivasti helmikuun alussa. Lisäksi joudumme myös hankkimaan pojille kevätvaatteita. Silti uskon, että pystyn löytämään kultaisen keskitien kaikkeen kuluttamiseen. Helmikuun ostamattomuus oli monella tavalla äärimmäistä. Askartelimme, pengoimme kaappeja ja lainasimme tavaroita jottemme joutuneet ostamaan mitään. Koristelin jopa kuopuksemme synttärikakun eripari kynttilöillä jotka sattuivat löytymään yhden kaapin perukoilta. Kohtaamistani haasteista kirjoitin jo ihan oman blogi-postauksen. Tällaiseen äärimmäisyyteen en pysty tavallisessa arjessa mutta on selvää, että tämä mennyt kuukausi on opettanut ajattelemaan asioita uudelta kantilta. Aina ei tarvitse ostaa. Aina on olemassa myös muita vaihtoehtoja. 

Tämän ostamattomuuden keskellä olen myös innostunut siivoamaan kaappeja ja karsimaan turhaa tavaraa. Kaappeihin ilmestyy paljon tilaa kun ei osta mitään karsitun tavaran tilalle. Ai että - siistit kaapit tekevät iloiseksi ja kunnollinen järjestys vähentää stressiä. Tulevina kuukausina uskon siis, että jatkan ostamista mutta 90% tavaroista jää nyt kauppaan. Jatkossa harkitsen jokaista ostoa hyvin tarkkaan - aivan eri tavalla kuin ennen. Nyt minä hallitsen ostamista, eikä ostaminen minua.

Oletko sinä koskaan ollut näin pitkään ostamatta mitään?

-Såfin

PS. Kiitos kaikille kanssa-tsemppaajille, etenkin teille jotka yhdessä minun kanssa olitte ostolakossa! Ollaan itsestämme ylpeitä. Ja kiitos myös teille jotka olette sivullisina uhreina joutunut kuuntelemaan liiallista innostustani tätä koko aihetta kohtaan :)