"Kuka kuuluu sinun perheeseen?" kysyin yksi päivä meidän 5-vuotiaalta kuopukselta. Hän luetteli luonnollisesti veljensä, isänsä ja minut. Mutta lista ei loppunut siihen. Hän sanoi, että myös Mummo ja Vaari sekä Momi ja Mofa kuului hänen perheeseen. Kysyin miksi hän ajattelee niin ja sain maailman ihanimman vastauksen, "koska he kaikki rakastavat minua". Tiedän, että olemme onnekkaita sillä lapsillamme on isovanhemmat jotka asuvat täällä pääkaupunkiseudulla. Mummo ja Vaari jopa kävelyetäisyydellä. Meidän pojilla on siis monta tärkeää aikuista elämässään. Sen lisäksi, että tämä on pojille tosi kiva juttu, isovanhempien läsnäolo ja apu on meille juuri nyt huikean tärkeä. Pieni itsenäistyvä 7-vuotias haluaa kävellä itse kotiin iltapäiväkerhosta, muttei vielä uskalla olla yksin kotona pitkiä aikoja. Kukas muu auttaisi kuin isovanhemmat. Päivä toisensa jälkeen saamme apua arjen käänteissä. Saamme myös nauttia pienistä paloista luksusta isovanhempien luona illallisella tai ihan arkipatojen ääressä. Kaikki tällainen tuntuu todella tärkeältä juuri nyt.
Minun mieleen on painunut sanonta jota toistan itselleni aina silloin kun minulla on huono omatunto siitä, että saamme niin paljon apua lasten kanssa. "It takes a village to raise a child". Niin se on ollut ennen. Lapset ovat olleet koko kylän kasvattamia, eivätkä yhden perheen aikuiset ole keskenään yrittäneet pärjätä kaiken keskellä yksin. Se tuntuu minusta luontevalta ajatukselta. Silti nykyään se on osa vanhemmuuden kunniasta, että pärjää itse. Aivan kuin siitä saisi jonkun mitalin. Toivon, että tämä asenne jossain vaiheessa muuttuisi parempaan armollisempaan ajattelumalliin. Lapsi tarvitsee useampia tuttuja ja turvallisia aikuisia arkeen ihan vaan siksi, että oppii luottamaan ihmisiin. Se tuttu ei tarvitse olla isovanhempi vaan voi yhtä hyvin olla naapuri, kaveri tai vaikka kummitäti/setä.
Tiedän, että olemme onnekkaita. Pojat näkevät kaikkia isovanhempiaan joka viikko. He pitävät heitä todella tärkeinä, ja tiedän että myös isovanhemmat ikävöi poikia silloin kun emme ole vähään aikaan nähneet heitä. Reissaamme yhdessä, juhlimme synttäreitä yhdessä ja selviydymme arjesta yhdessä. Kaikki tämä on mahdollistanut sen, että myös me vanhemmat olemme pystyneet ottamaan elämämme vähän rennommin. Käymme treeneissä ja välillä jopa ihan kahdenkeskeisillä treffeillä. Sen lisäksi, että pojat saavat elämäänsä tärkeäitä ja rakkaita aikuisia heillä on mahdollisuus tehdä huikeita juttuja isovanhempien kanssa. Isovanhemmilta pojat ovat oppineet taitoja kuten kalan perkaamista, tiedelehtien rakastamista, kasvimaan hoitamista ja lusikkaleipien leipomista. He saavat käydä isovanhempien kanssa teattereissa, musikaaleissa, konserteissa ja museoissa. Kaikkea tätä on vaikea pukea sanoiksi, mutta yksi on varma ja se on se että isovanhemmat ovat meille ja meidän pojille korvaamattomia.
Kiitos siis isovanhemmille kaikesta!
-Såfin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti