Kerroin teille miten viime kuussa luisteluharjoituksissa sattunut tapaturma järkytti meidän perhettä. Silmäkulmassa murtosekunnin ajan näkynyt kuopuksemme kaatui luistellessaan ja liukui sivuttain jäätä pitkin suoraan luistimiini ja kaaduin hänen päälle. Mitään ei ollut tehtävissä sillä reaktioaikaa ei ollut, kukaan ei olisi voinut tehdä mitään - tiedän sen, mutta syytän silti itseäni. Niin tekisi kaikki. Ehkä olisin voinut estää tämän kaiken jos olisin katsonut vähän tarkemmin hänen perään.. jos en olisi keskittynyt pujottelutehtävään jota olimme suorittamassa. Jos olisin katsonut toiseen suuntaan?! Meidän kuopukselta murtui kummatkin solisluut ja niitä olemme parannelleet kolmisen viikkoa. Nyt kaikki alkaa olemaan kunnossa ja elämä jatkuu pitkän sairausloman jälkeen taas normaaliin tapaan. Eniten tässä koko hommassa vaikeinta oli se tietämättömyys ja paha aavistus. Itse pelkäsin koko toipumisen aikana, että yhteentörmäyksessä tapahtui jotain muutakin, jotakin mitä ei tutkimuksissa löytynyt. Että minä olin rikkonut hänet. Tätä tunnetta vahvisti ehkä se, että vain toinen solisluu todettiin alkututkimuksissa murtuneeksi ja vasta kun kävimme uudestaan tutkimuksissa parin päivän päästä saimme kuulla, että itseasiassa myös toiselta puolelta löytyi murtuma. Aika kuitenkin kului ja kaikki näytti olevan normaalisti. Rauhoituin ja meidän kuopus alkoi vähitellen käyttämään käsiään..
Reilu viikko sitten meidän kuopus palasi isinsä kanssa takaisin jäälle. Tiesimme kaikki, että tämä oli tärkeä askel. Pelkoa ei saanut jäädä. Paluu jäälle sujui hyvin ja meidän kuopus ei ollut moksiskaan. Tapaturman jälkeisenä päivänä hän sanoi kerran, ettei enää koskaan aio luistella. Onneksi se unohtui myöhemmin. Se on hyvä pienissä lapsissa, he osaavat ottaa kaiken niin rennosti. He eivät kuvittele mitä kaikkea pahaa "olisi voinut sattua" jne. Se oli suuri helpotus. Hänen luisteluharrastus siis jatkuu hyvin mielin. Edessä oli kuitenkin vielä yksi vaikeampia asia, nimittäin minun oma paluu jäälle.
Viime viikonloppuna oli taas luisteluharjoitusten aika ja meidän isi-ihminen oli joukkueenjohtajan roolissa mentävä meidän esikoisen jääkiekkopeliin joka oli juuri samaan aikaan toisella jäähallilla. Meillä ei siis ollut vaihtoehtoja kuin se, että minä menisin kuopuksemme kanssa harjoituksiin. Kun meidän isi-ihminen ehdotti tätä aamupalapöydässä aloin itkemään ihan hysteerisesti pelkästä ajatuksesta. Reaktioni yllätti myös itseni. Se tuli odottamatta ja todella voimakkaana. Tiesin, että minun oli mentävä nyt - sillä jos en menisi, en luultavasti enää koskaan luistelisi - ainakaan lasten kanssa. Pitkittäminen pahentaisi tilannetta ja keksisin jatkossa aina uusia tekosyitä miksi en voisi mennä jäälle. Aamupäivän verran sulattelin tilannetta, sain päänsäryn, söin buranaa pääkipuun ja itkin. Mutta lopulta päädyin menemään. Yritin tietenkin peitellä minun omaa valtavaa stressiä meidän kuopukselta niin hyvin kuin pystyin. Jäälle mentäessä minun koko keho tärisi. Säikyin koko harjoituksen aikana takaa tulevia pieniä lapsia jotka ennalta arvaamattomasti saattaisi kaatua lähelläni. Pysyttelin laidoilla ja hengittelin. Jään keskelle, ihmisvilinän ja pienien luistelijoiden sekaan en vain kyennyt. Mutta menin kuitenkin jäälle ja olin jälkeenpäin tästä todella ylpeä. En jähmettynyt kaukaloon mentäessä (niin kuin pelkäsin käyvän) vaan uskalsin mennä jäälle asti. Minulla tulee kuitenkin kulumaan monen monta luistelukertaa ennen kuin uskallan luistella normaalisti lasten lähettyvillä. Sen verran pahat traumat tästä kaikesta kuitenkin jäi.
Onko sinulla jäänyt jostain paha trauma? Oletko sinä työstänyt asiaa - tai kenties päässyt asiasta jo yli?
-Såfin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti