Kun kyyneleen valutin

Kerroin aiemmin siitä miten meillä on edessä suuri askel kun meidän esikoinen aloittaa eskarissa syksyllä. Samalla kun hän käynnistää uuden aikakauden koulutaipaleella niin toinen aikakausi päättyy. Muutaman viikon päästä meidän esikoinen ei ole enää päiväkotilapsi. Hän on nyt siis viimeisiä päiviä perhepäivähoitajan luona hoidossa. Meidän kontaktit tähän huippuhyvään perhepäivähoitajaan säilyy onneksi sillä meidän perheen pikkuveli jää vielä muutamaksi vuodeksi samaan hoitopaikaan. Silti en voi olla tuntematta haikeutta. Haikeutta siksi, ettei lapseni enää ole päivähoidossa ja haikeutta siksi, että ihmisuhteet ja turvalliset ja tutut rutiinit jota olemme eläneet jo monta vuotta muuttuvat. Jos saisin päättää olisin itse halunnut jäädä tähän aikaan vielä hetken. Koska kaikki on juuri nyt niin täydellistä. Silti elämä vie eteenpäin..

Muutamia päiviä sitten me saimme osallistua päivähoidon kevätjuhlaan jossa lapsemme esittivät innoissaan intiaanitansseja keppihevosilla pienen leikkinuotion ympärillä. Niin hellyyttävää. He olivat myös askarrelleet aivan mahtavan hienon toteemipaalun yhdessä toisen perhepäivähoitajan lasten kanssa. Heillä oli päässä sulka-intiaanipäähineet ja etenkin mielenpainuvaa oli se miten heidän kasvoja koristeli valtavan suuret ja ylpeät hymyt. Se oli viimeinen kerta kun näin meidän 5-vuotiaan esiintymässä päivähoidossa. Kuten tämä toteemipaalu kuvastaa niin jään ikävöimään meidän perhepäivähoitajan luovuutta ja energisyyttä ja se miten se on tarttunut meidän esikoiseen. Tässä turvallisessa ympäristössä meidän tyyppi on saanut kasvaa ja olla juuri oma itsensä. Hän on luonut ensimmäiset todella tärkeät kaverisuhteet jotka tulee kantamaan vieä pitkään tulevaisuuteen. En usko, että hän vaihtaisi yhtään päivää tästä menneestä viidestä vuodesta.

Nyt on kuitenkin aika päättää tämä aikakausi. On aika ottaa seuraava askel ja avata silmät uusille jännittäville asioille. On aika olla innostunut tulevaisuudesta mutta silti salaa valuuttaa kyynel tälle menneelle ajalle..

-Såfin