Yksin kotona ensimmäistä kertaa

Viime viikolla tapahtui jotain suurta. Me olimme lähdössä ruokakauppaan tekemään viikko-ostoksia koko perheen voimin kun meidän 7-vuotias esikoinen ilmoitti, että haluaisi jäädä yksin kotiin. Se, että meidän aiemmin niin arka ja turvahakuinen pieni mies sanoo jotain tällaista sai kyllä meidän suut loksahtamaan auki. Olemme tietenkin puhuneet yksinolosta mutta olemme toistaiseksi halunneet, että asiat etenisivät omalla painollaan ja emme ole edes kovin paljon kannustaneet häntä harkitsemaan tämmöistä asiaa. Niinpä olimme todella yllättyneitä. Koska olimme lähdössä isoille kauppaostoksille, tämä ei suinkaan olisi mikään pikareissu. Meidän isi-ihminen oli kuitenkin rauhallinen (toisin kun minä, kuohuin kauhusta). Meidän esikoinen sanoi, että hänellähän on puhelin ja että hän on täysin turvassa täällä meidän kodissa. Olin paniikissa, mutta suostuimme lopulta hänen pyyntöön. Hän jäi ylpeänä yksin kotiin.

Kun olimme istuneet autossa kolme minuuttia, minulle iski paniikki (ja pieni itkukohtaus). Emmehän me voisi jättää häntä yksin noin pitkäksi aikaa. Onneksi jälleen kerran meidän isi-ihminen rauhoitti minua ja sanoi, että jos jossain niin kotona on turvallista harjoitella yksinoloa. Kun pääsimme kauppaan minä etenin hyllyjen välissä juoksuaskelin. Puolessa välissä kauppakierrosta minun puhelin soi ja toisessa päässä linjaa oli meidän esikoinen. Olin varma, että hän katui koko hommaa ja itkisi linjan toisessa päässä. Hän ilmoitti viileästi kaiken olevan hyvin ja kysyi lupaa saisiko pelata puhelimellaan. Tässä vaiheessa hän oli ollut yksin jo 25 minuuttia. Loput kauppareissusta sujui hyvin ja hieman alle tunnissa olimme jälleen kotitiellämme. (Suoritimme siis myös viikko-ostokset ennätysajassa. Hihii..) Soitin meidän reippaalle tyypille ja pyysin hänet tulemaan ikkunaan ottamaan meidät vastaan. Hän ilmestyi eteiseen iloisesti vilkuttaen ja avasi oven meille leveästi hymyillen. Siinä se siis oli. Hänen ensimmäinen kerta kotona yksin. Vau. 

Täytyy myöntää, että tämä oli yllättävän tunteikasta minulle. Olin tietenkin ylpeä hänen suorituksestaan, tahtotilasta ja oma-aloitteisuudesta mutta en koskaan ole tuntenut yhtä suurta ahdistusta ja luopumisen tuskaa kuin nyt tunsin. Hän itse oli tietenkin erittäin ylpeä tästä kaikesta ja kertoi meille, ettei häntä ollut pelottanut yhtään koko tunnin aikana. Hän oli leikkinyt ja pelannut puhelimellaan. Kun olimme kehuneet häntä siitä miten reipas hän oli ollut hän halusi tietenkin heti soittaa isovanhemmilleen kertoakseen tästä kaikesta. Rakas, iso-pieni mies. Huheijaa. 

Minkä ikäisenä teidän lapset ovat jäänet yksin kotiin?

-Såfin