Eilen meillä oli ihana ilta. Olimme ylpeinä vanhempina yleisössä ihailemassa kun kuopuksemme esiintyi päiväkodin joulujuhlissa. Tonttulakkiset lapset jaksoivat hienosti esittää meille monta laulua ja tanssia. Kaikki pienimmät tontut eivät tietenkään pysyneet rivissä koko esityksen ajan, mutta se kuuluu asiaan. Hihii.. Samalla tämä ilta oli meille myös haikea. Tämä oli meidän perheen viimeinen joulujuhla päiväkodissa koska ensi vuonna meidän kuopus siirtyy jo eskariin. Siis minne tämä aika rientää? Meidän kummallakin lapsella on ollut onni viettää koko päiväkotiajan saman perhepäivähoitajan luona. Itseasiassa meidän alueella on vain yksi ruotsinkielinen perhepäivähoitaja ja olemme onnekkaita, että juuri meidän lapset valittiin näiden neljän lasten joukkoon jotka ovat saaneet olla hänen luona koko päiväkoti-ikänsä. Olen tästä todella kiitollinen. Nyt meidän 7-vuotinen päiväkotitaival on kuitenkin tulossa päätökseen.
Lapset olivat eilisiin joulujuhliin askarrelleet yhden kokonaisen huoneen täyteen hienoja jouluaiheisia teoksia. Siellä oli lumisadetta, tonttuja, poroja ja vaikka mitä. Tämäkin kertoo siitä miten hyvä lapsilla on ollut meidän perhepäivähoitajan luona. Hän on antanut heidän toteuttaa itseään juuri sillä tavalla kuin lapset itse ovat halunneet. Ja lapset olivat tietenkin innoissaan esittelemässä taideteoksiaan vanhemmilleen. Niin liikkistä. Itse en olisi valmis vielä luopumaan päiväkotimaailmasta. Tuntuu jotenkin siltä, että olemme onnistuneet pitämään meidän lapsia pitkän aikaa pienenpienessä kuplassa jossa ovat olleet turvassa ja ovat saaneet viettää aikaa päivisin ilman suurta hälinää ja stressiä. Pian tämä loppuu ja myös meidän kuopuksen on aika siirtyä isompaan ryhmään esikouluun. Isoissa lapsiryhmissäkin on hyvät puolensa - tietenkin. Se on kuitenkin tarina erikseen.
Pian me olemme kahden ison lapsen vanhempia. Tavallaan tunnen, että siirrymme pian uuteen elämänvaiheeseen. Lapset tarvitsevat meitä, muttei enää samalla tavalla. Olemme edelleen tervetulleita katsomaan tonttujuhlia esikouluun ja kouluun, mutta kukaan ei enää juokse meidän syliin kesken esityksen tai jännitä niin paljon, ettei uskalla laulaa yleisön edessä. Silti puksutamme eteenpäin hyvillä mielin kohti uusia tonttuiluja.
Tip-tap-tip-tap....
-Såfin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti