Kaikki on oikeastaan tosi hyvin kun tarkemmin miettii

Olen saanut itseni rysän päältä kiinni monta kertaa menneiden viikkojen aikana. Olen toistuvasti havahtunut siihen, että olen jäänyt pyörittelemään ja vatvomaan ikäviä ajatuksia ja siinä samalla olen maalailemassa ajatuksissani omia pelkoskenaarioitani. Mitä jos - mitä jos. Minua mietityttää etenkin meidän perheen jaksaminen jos joutuisimme samaan tilanteeseen kuin keväällä. Kaikkea jaksaa hetken, mutta kun valoa tunnelin päässä ei ole, on myös vaikea suhtautua siihen miten paljon omia akkuja pitäisi säästää seuraavalle kuukaudelle ja ehkä sitä seuraavalle. Keväällä tilanne tuli yllättäen, kukaan ei osaanut ennustaa mitä seuraava viikko tuo tullessaan. Nyt me kaikki tiedämme. Oven takana saattaa odottaa kiva 14 päivän loma ulkomaailmasta. Ajanjakso jonka aikana ylityöllistämme ruokakassi lähettejä ja yritämme pysyä järjissämme askartelulaatikon sisällön avulla. Saatamme tehdä töitä vuoroissa kun toinen on kiinnni opettajan hommissa monta kuukautta. Saatamme väsyä kaiken keskellä niin huomaamatta, että henkinen romahdus on vain yhden rikkoutuneen lasin takana. Olen monta monta kertaa joutunut ojentamaan itseäni. Kaikki on NYT oikeastaan tosi hyvin kun tarkemmin miettii. Meillä on niin monta pientä asiaa joiden takia on syytä iloita.. 

Tänään käynnistämme uuden arkiviikon joka toistaiseksi näyttää melko normaalilta. Olisi syytä iloita mm. siitä, että esikoisemme aloittaa jännittävässä tutkijakerhossa. Olemme löytäneet hänelle tosi kivoja kerhoja koulun jälkeen. Edellä mainittu tutkijakerho, kitaratunnit sekä draamakerho. Näitä tasapainottaa hyvin kolmet 1,5 tunnin jääkiekkotreenit iltaisin. Väliin mahtuu siis myös vapaapäiviä jolloin on kiva sopia kaveritreffejä tai ehkä vain huilata kotona. Olen tyytyväinen valintoihimme. Tästä pitäisi saada vanhemmuuspisteitä eikä suinkaan harmitella, että nämä saattavat pian jo jäädä tauolle vaikean koronatilanteen takia.

Olemme menneellä viikolla myös aloittaneet varastotilan rakentamisen meidän terassin alle. Me tarvitsemme kipeästi säilytystilaa ulkona, ja meillä onkin rakennusprojektimme alusta lähtien ollut suunnitteilla 60 neliöinen (aivan huikean iso siis!!) varastotila ulos. Nyt meillä ei ole ulkovarastoa ollenkaan. Tämä on huikean kiva projekti ja se vapauttaa tilaa sisältä. Projekti on tosin valmis vasta ensi keväänä, sillä emme ennen pakkasia saada tehtyä betonivaluja. Minun ei kuitenkaan tulisi keskittyä nyt pohtimaan sitä, että emme ehkä hetken päästä voi pyytää rakennusmiehiä meidän kotiin koronatilanteen pahentuessa vaan pitäisi olla iloinen siitä että vihdoin potkaisimme projektin käyntiin. 

Blogini on elänyt hilaiseloa jonkun aikaa. Tämä johtuu pitkälti siitä, että töissä ja muissa arkisissa askareissa on mennyt nyt viimeaikoina hurjan paljon aikaa. Samalla minusta tuntuu, että blogin aiheet jotka myös hejastavat minua persoonana on mietinnän alla. Kuka minä olen? entä kuka haluan olla tulevaisuudessa? Olen johdonmukaisesti vienyt ajatuksiani eteenpäin ja ehkä minulla alkaa olemaan pieni aavistus siitä minne suuntaan minä ja sen myös tämä blogi tulee kehittymään. Minun ei suinkaan kuuluisi moittia itseäni siitä, että korona-aikaan ainut harrastus jota pystyn ylläpitämään täysin sydämin on nyt heitteillä vaan minun pitäisi olla iloinen siitä, että olen tehnyt itsetutkiskelua myös näinä vaikeina aikoina. 

Ehkä pääsette ajatuksistani kiinni. Näen jokaisessa palasessa aina sen pelottavan mörön kulman takana ja joudun tekemään paljon töitä sen eteen, etten jäisi jumiin näihin ajatuksiin vaan keskittyisin enemmän asioiden iloisempiin puoliin. 

Mistä sinä iloitset - tai jääkö sinunkin ajatukset junnaamaan niihin ikävempiin puoliin?

-Såfin

Pääsiäinen

Olin suunnitellut, että pääsiäinen vietettäisi keittiössä antaumuksella kokaten ja ulkona kunnostaen meidän pihaa kevätkuntoon talven jäljiltä. Mikään näistä ei toteutunut. En löytänyt inspiraatiota ruuanlaitosta ollenkaan, eikä omalla pihalla pyöriminen innostanut ketään meidän perheestä. Hauskaa sinänsä. Jälkiviisaana ymmärrän itseäni ja meidän koko perhettä. Olemme viettäneet viimeiset neljä viikkoa laittaen esille ruokaa aamiaisella, lounaalla, välipalalla, illallisella ja iltapalalla. Ravintolassakaan ei ole voinut syödä. Omaa pihaa on koluttu ja kuljettu joka arkipäivä koulupäivän ja työpäivän jälkeen. Ei ihme, että neljän päivän loman aikana haluaa tehdä jotain muuta. Niinpä me olemme keskittyneet ihan erilaisin asioihin kuin normaalisti olisimme pääsiäisenä. Lapset läväyttivät esimerkiksi toiveen siitä, että haluaisivat tehdä Titanic-kakun. Hymähdimme ensin heidän toiveelle, mutta päätimme lopulta toteuttaa heidän vision - koska miksi ei?! Tämä ja moni muu hauska puuha täytti meidän pääsiäisen..

Tänä pääsiäisenä me..

.. Teimme pyöräilyretken Pirunkallioille. 

.. Levitimme picnic-viltin ja eväät ja avasimme skumppapullon luonnossa. 

.. Kokosimme 1000 palan palapelin jonka teema oli enemmän kuin ärsyttävä. Heh. 

.. Maalasimme munia pastelliväreillä. 

.. Söimme suklaamunia. 

.. Teimme jääkiekkojoukkueen voimisteluharjoituksen. 

.. Itkimme kun kuuntelimme Andrea Boccellin laulua autiosta Duomon di Milano-kirkosta.

.. Ajoimme Uudenmaan rajalle ja kävelimme siellä melko rankan Kukuljärven kierroksen. 

.. Näimme etäältä poliisin ylläpitämät tiesulut. 

.. Pesimme pyykkiä.

.. Leivoimme ja koristelimme Titanic-kakun lasten kanssa. 

.. Pesimme ikkunoita joita varten jouduimme mm. kokoamaan rakennustelineet porraskuiluun.

.. Söimme riisiä ja kanaa kaksi kertaa.

.. Katsoimme Jurassic Park 5:sen (ja minä nukahdin sohvalle).

.. Kastelimme pääsiäisruohoa.

.. Söimme äitini tekemää lammasta.

.. Pompittiin trampoliinilla.

.. Muovailimme hahmoja muovailuvahasta.

.. Kävimme kävelyllä Seurasaaressa ja näimme siellä sattumalta työkaverini ja hänen vauvansa. (turvavälit pidimme tietenkin!)

.. Nukuimme päiväunet. 

.. Hulahulasimme painovanteella.

.. Tilasimme take-away ruokaa Fafa:ksesta.

.. Katsoimme isi-ihmisen kanssa ennätysmäärä sarjoja ja söimme yhtenä iltana sipsiä telkkarin ääressä.

Tältä meidän pääsiäinen näytti. Olemme tyytyväisiä rentouttavaan lomaan. Mitä sinä teitä pääsiäisenä?

-Såfin

Tapaturma ja kauhun hetket

Meidän perhettä on järkyttänyt viikonloppuna sattunut tapaturma luisteluharjoituksissa. Minä olin jäällä meidän kuopuksen kanssa joka juuri on oppinut luistelemaan ja kasvattamaan vauhtia jäällä. Olimme kerenneet olla jäällä vain n. 10 minuuttia kun se pahin tapahtui. Me olimme pujottelemassa punaisista tötsistä tehtyä rataa ja kuopuksemme meni edeltä. Radan loppupuolella näen kun jokin liukuu kovaa vauhtia sivustapäin ja osuu suoraan luistimiini. Se jokin oli meidän 6-vuotias kuopus joka oli radan suoriuduttua lähtenyt luistelemaan minua päin ja kaatunut ja liukui kovaa vauhtia eteenpäin jäätä pitkin. Ennen kun kerkesin reagoimaan olin jo kaatumassa suoraan hänen päälle. Tiesin sillä hetkellä, että nyt kävi pahasti. Minulla itse törmäys ja se miten osuimme yhteen on sumun peitossa, mutta tiedän, että tulin suurella painolla hänen päälleen. Ilmat meni pihalle ja hän itki kamalasti. Jäimme jäälle ja nostin vaistomaisesti hänet syliini. (Vaikka näin ei tietenkään olisi saanut tehdä). Itku ei hellittänyt ja ihmisiä kasaantui ympärille. Onneksi paikalla oli muita aikuisia ja ystäviämme tukena. Seuran henkilökunta soitti lyhyen pohdinnan jälkeen ambulanssin. Se oli parasta koska emme tienneet oliko niska tai selkä vaurioitunut. Irrotimme varovasti kypärän ja odotimme.

Ambulanssi ja ensihoitohenkilökunta tuli yllättävän nopeasti paikalle ja olivat todella asiantuntevia. Saimme pienen avustuksen jälkeen luistimet jalasta ja pääsimme ambulanssiin. Siellä he tutkivat pään, niskan ja selkärangan ja totesivat, että hartiassa näyttää olevan jokin rikki. Vaikka itse luulin ajattelevani ihan selkeästi, en esimerkiksi sillä hetkellä saanut mieleeni meidän kuopuksemme henkilötunnusta. Ajattelin vaan sitä, että hän oli mennyt rikki. Kuopuksemme asetettiin ambulanssin paareille vöihin ja lähdimme ambulanssikuljetuksella kohti uutta lastensairaalaa. Vaikka paikassa oli ruuhkaa pääsimme nopeasti hoitoon, röntgeniin ja toimenpiteisiin. Röntgenissä näkyi murtuma solisluussa sillä puolella joka oli ollut eniten kipeä. Olimme vieläkin sokissa, mutta helpottuneita siitä että niska ja selkäranka näytti olevan ehjiä. Saimme tukisiteet ja kipulääkkeet ja ohjeet jonka mukaan kaikki pitäisi olla jo paremmin 2-3 viikon päästä. 

Silti minulle jäi pelko siitä, etteivät he olleet huomanneet kaikkea. Seuraavana yönä tarkistin hänen hengityksen useasti ja kävin katsomassa häntä ainakin viisi kertaa (huolimatta siis siitä, että meidän isi-ihminen oli päättänyt nukkua hänen vieressä). Kun itse yritin laittaa silmät kiinni, näin vaan edessäni sen murto-osan sekunnista kun silmäkulmassa näen miten hän törmää luistimiini. Yö meni kuitenkin hyvin ja hän hengitti - oli elossa. Seuraavana päivän myös toinen käsi on hieman arka ja olemme nyt päättäneet mennä jatkotutkimuksiin varmuuden vuoksi. Ettei myöhemmin ilmene jotain. Toivotaan, että jatkotutkimuksen tarve osoittautui vääräksi.

-Såfin

Vanhemmuus nyt ja 8 vuotta sitten

Istuimme meidän juuri remontoidussa kodissa äskettäin huonekaluliikkeestä saapuneen kiiltävän valkoisen pöydän ääressä esittelemässä meidän esikoista sukulaisille. Hän oli muutaman päivän ikäinen ja olimme onnesta soikeina. Emme tienneet mitään tulevaisuudesta. Itseasiassa olimme hyvin epävarmoja pidellessämme pientä tyyppiä sylissä mutta tiesimme, että selväisimme sillä niin kaikki muutkin tuoreet vanhemmat olivat tehneet ennen meitä. Tänä päivänä istumme tuon saman pöydän ääressä, mutta se ei ole enää kiiltävä tai edes täysi valkoinen. Siinä on kolhuja, tussikynän jälkiä ja kulumia. Vanhempina sen sijaan istumme nyt selkä suorassa ja voimme sanoa, että tiedämme melko tarkalleen mitä teemme. Emme ole enää yhtä epävarmoja. Elämä ja vanhemmuus on muuttunut vuosien varrella (ja muuttuu varmasti edelleen) mutta tilastollisesti uskallamme jo sanoa, että olemme selvinneet niin monesta haasteesta, että luultavasti selviämme myös tulevaisuudessa. Näin jälkeenpäin tarkkailtuna myös meidän vanhemmuudessa on ollut vaiheensa...

Kupla ja kieltämisvaihe. Nyt tuntuu hassulta ajatella kokemiamme vauva-aikoja. Elimme kummankin kohdalla kuplassa. Kaikki, ja tarkoitan KAIKKI pyöri vauvan ympärillä. Aikataulut, menot, unet, ruokarytmit ja jopa vessatauot olivat vauvan ehdoilla. Annoimme kaikkemme. Rakkaudesta, pakosta ja halusta pitää huolta pienestä tyypistä. Samalla meidän vanhemmuutta varjosti kieltäminen. Eihän vanhemmuus saanut muuttaa mitään. Emme halunneet luopua mistään. Halusimme olla kuten ennen. Meneviä, menestyneitä ja nuoria. En missään tapauksessa halunnut mennä vaunulenkille laittautumatta. En halunnut kieltäytyä juhlista. Samalla kun uuvuksiin asti rakastimme ja hoidimme vauvaa myös menimme, matkustimme ja olimme olevinamme kuten ennen. Nyt tekisimme toisin. Emme silloin antaneet mitään anteeksi tai laittaneet mitään vanhemmuuden piikkiin. Ei ollut tilannetta, että olisimme peruneet menoja huonosti nukutun yön takia (ja näitä öitä oli monia!). 

Ralli, ehdotonta rakkautta ja huonon omatunnon vaihe. Taaperoajoista on jäänyt yllättävän vähän muistikuvia. En nyt suorilta käsin muista yhtään erityistä tapahtumaa esimerkiksi vuodelta 2013. Hahaa.. Muistan kyllä, että jokaisella hetkellä olimme aivan ällistyneitä siitä miten meidän lapset kehittyivät. Meidän mielestä lapsemme olivat täydellisiä taaperoita, todella taitavia ja ihailimme sitä miten paljon he oppivat. Tässä vaiheessa tuntui siltä, että emme kasvattaneet lapsia vaan pidimme heitä hengissä. Samalla muistan tästä ajasta päällimmäisenä sen, miten huono omatunto minulla oli IHAN KAIKESTA. Kun olin töissä, podin huonoa omatuntoa siitä, että lapseni oli toisen aikuisen luona hoidettavana. Kun lähdin töistä podin huonoa omatuntoa siitä, että en voinut tehdä pidempää työpäivää ja kun en laittanut lapsilleni luomukotilähiruokaa koska oli pakko keretä  muskariharrastuksiin podin siitäkin huonoa omatuntoa. Tunsin syvää riittämättömyyttä. Silti lapsistani tuli normaaleja ja pikkuhiljaa tilanne tasapainottui. 

Jyvälle pääseminen. Siinä 3-4 ikävuoden paikkeilla tuntui vihdoin siltä, että lapsille pystyi puhumaan järkeä. Saimme aikataulut rytmitettyä. Löysin jälleen aikaa itselleni ja isi-ihminen jatkoi omien harrastusten kanssa tällä kertaa ilman huonoa omatuntoa oivaltaen, että oma aika on juuri se joka pitää meidän täysijärkisinä. Itseasiassa oma aika nousi tärkeysjärjestyksessä elämässämme melko korkealle. Olimmehan antaneet elämästämme jo monia vuosia ja eläneet täysin toisen/toisten ehdoilla. Mutta en enää pitänyt omaa laittautumista tärkeänä, olin hyväksynyt sen että äitiys saa näkyä päällepäin. Vaikka olemme ihmisinä olleet eri mieltä monesta asiasta huomasimme miten samanlaiset meidän kasvatukseen liittyvät mielipiteet ja käytännön otteet olivat. Lisäksi meille muodostui nimikkotehtävät, vahingossa tai tarkoituksella. Minä olin lohduttaja, sadunkertoja ja askartelija kun taas isi-ihminen rakensi duploilla, leikki autoilla ja riehui pihalla. Täydensimme vanhempina toistemme vahvuuksia. 

Seesteisyys. Muutomme jälkeen, eli n. 1,5 vuotta sitten elämämme on ensimmäistä kertaa jälleen täysin tasapainossa lasten syntymän jälkeen. Kuljin ensimmäisiä kertoja lähikatujamme kumppareissa enkä hävennyt sitä tippaakaan. Silloin oivalsin miten paljon olemme muuttuneet vanhempina ja ihmisinä. Kummallakin on vuosien varrella kehittynyt erityinen rooli, vaikka pääpiirteittäin olemme hyvin samalla linjalla kasvatuksen suhteen. Meidän arki on täysin hallinnassa. Suurimmat taistelut ei ole enää nukuttamisessa tai potalle opettelussa vaan taistelemme ennemmin itsemme kanssa jotta uskaltaisimme nähdä ja kannustaa lapsia itsenäisemmiksi. Yritämme opettaa heille joka päivä uutta. Asetamme uusia rajoja. Huomaamme istuvamme kotona sohvalla yksin koska lapsemme ovat ulkona leikkimässä. Luotamme siihen, että he eivät tee mitään (kamalan) typerää. Olemme tulleet pitkän matkan mutta pääosin voin nyt sanoa luottavani omiin taitoihini vanhempana. Olen kasvanut metrin verran ihmisenä ja olen itsestäni, isi-ihmisestä ja lapsistani todella ylpeä. 

Tunnistatko itsesi näistä vanhemmuuden vaiheista?

-Såfin

PS. Olen monesti miettinyt minkä asian sanoisin nuorelle itselleni aikaa ennen lapsia. "Ai, että ei ole aikaa asioille?! Odota vaan sitä kun lapset syntyvät, silloin vasta tiedät mitä kiire oikeasti tarkoittaa"...  :)

Viimeisiä viedään - en halua!

Eilen minuun iski haikeus. Syksy yllätti jälleen nostattamalla kunnolliset lämmöt ja sen sijaan että olisimme syöneet kanatortilloja kotiruokapöydän ääressä päädyimme extempore pakkaamaan kylmälaukun ja lähteä veneilemään. Kun siinä istuimme poikien kanssa käärimässä tortilloja veneen kannella niin tajusin miten ikävä minulla on kesää. Niitä helteisiä ja välillä pilvisiä mutta aina kiireettömiä päiviä. Niitä minulla on ikävä. Siksi eilinen päivä ja ilta oli ihana. Se oli pieni muistutus siitä, että kesää kannattaa odottaa. Me ajelimme Espoon suuntaan ja nautiskelimme maisemista. Meitä seurasi kaksi vesiskootteria jotka hyppivät meidän veneen jättämissä aalloissa. Näimme soutukilpailuja, lapsia jotka harjoittelivat purjehtimista ja muutaman suppalijan. Myös heillä oli tarve nautiskella kesästä vähän ekstra pitkään. Kaikki tuntuivat nauttivan niin kuin tämä olisi viimeinen kerta vesillä..

Mielessäni tiedän, että tämä oli tämän kesän viimeisiä veneilyiltoja. Aurinko laskee jo niin aikaisin, että valoisalla tehdyt retket ovat harvassa. Kaislat rantaviivoilla on saanut tutun rusehtavan värin, mutta puut ovat edelleen yllättävän vihreitä ja elinvoimaisia. Puiden ruskaa ei ole huomattavissa näillä leveyspiireillä vielä lainkaan. Mutta kesä on ohi, se tuoksuu ilmassa. Sen huomaa kalenterin merkintöjen määrästä ja ajatuksista jotka karkailevat poikien välikausivaatteisiin ja talvitamineihin. Tulevien viikkojen aikana tulemme lyömään lukkoon veneen nostot ja mökkien talviteloille laittamiset. Varaamme pikkujouluviikonloput täyteen erilaisia juhlia ja menoja ja siistimme pihaa syksyä varten. Viimeisiä siis viedään. Mutta just nyt, just nyt katseeni viipyilee vielä hetken auringossa kimaltelevassa vedessä. Sallin itseni uppoutua ajatuksiin. Lähellä vettä, täällä saarien välissä olen omimmillani ja isi-ihminen nauraa minulle, että minun pitäisi muuttaa saaristoon. 

Miten sinä - oletko innoissasi menossa kohti syksyä ja talvea?

-Såfin

Talvipuutarha ja Ruusutarhan väriloiste

Uskokaa tai älkää, mutta minä en koskaan ole käynyt Talvipuutarhassa - paikka jossa melkein jokainen Helsinkiläinen ja pääkaupunkiseutulainen joskus on käynyt. Olen ajanut satoja kertoja ohi ja joka kerta olen vilkaissut kaunista ruusupuutarhaa ja kaunista vanhaa lasirakennusta kukkulan päällä. Kertaakaan en ole saanut aikaiseksi vierailla siellä. Sama juttu meidän lasten osalta. Hekään eivät tienneet mikä Talvipuutarha on. Tänä kesänä päätimme muuttaa asiaa. Otimme tehtäväksemme löytää aikaa päivävierailulle. Talvipuutarha on avoinna vuoden ympäri ja lasitalon sisällä voi kylmemmälläkin kaudella ihailla eksoottisia kasveja ja kaktuksia. Sen edessä sijaitseva ruusupuutarha on kuitenkin parhaimmillaan näin keskikesällä ja siksi halusin ehdottomasti päästä sinne nyt. Yhtenä aurinkoisena päivänä pysäköimme automme Talvipuutarhan viereen ja astuimme sisään alueen porteista..

Minä olin heti aivan myyty. Tajuan nyt miten paljon rakastan ruusuja. Etenkin silloin kun niitä on paljon ja sitä niitä todellakin oli Talvipuutarhassa. Puutarhaa ympäröivällä kävelyreitillä oli tuhansia kukkivia ruusuja ja paljon eri lajikkeita. Punaisia, vaaleanpunaisia, persikanvärisiä ja keltaisia ruusuja. Niin kaunista. Pyysin poikia pysähtymään ja haistamaan kukkia. Niin he tekivät, välillä nauraen ja välillä huokaisten ruusujen ihanaa tuoksua. Monet vierailijat istuivat penkeillä vain ihailemassa tunnelmaa. Meidän pojista ei ole sellaiseen, mutta kävelimme (ja juoksimme) puutarhassa edestakaisin. Siellä oli tietenkin myös paljon pörriäisiä ja mehiläisiä yhtälailla nauttimassa kauniista kukkaloisteesta. Pojat hassuttelivat menemään ja olivat sillä hauskalla villillä tuulella joka yleensä valtaa heidän kun vierailemme uudessa paikassa.

Vaikka en millään olisi saanut tarpeekseni tästä ihanasta ulkopuutarhasta meidän oli kuitenkin aika siirtyä sisätiloihin. Sisällä oli hieman trooppisempi ilma ja katselimme siellä hauskoja piikikkäitä, karvaisia ja oudonmuotoisia kaktuksia ja muita kasveja. Minä rakastuin ihanaan viherkasviseinään jonka olisin voinut tuoda kotiin. Hihii.. Rakennuksen sisällä oli paljon istumapaikkoja ja pieniä pöytiä ja oikein harmittelin, ettei meillä ollut omia eväitä mukana. Jotenkin oletin, että tällaisessa paikassa olisi ollut kahvila. Sitä täällä ei ollut, mutta olimme silti supertyytyväisiä vierailuumme. Kaiken kaikkiaan tykkäsin tästä paikasta tosi paljon ja voisin kuvitella meneväni tänne rahoittumaan esimerkiksi juuri talvella. 

Oletko sinä käynyt Talvipuutarhassa viimeaikoina?

-Såfin

Tänä kesänä olen..

Heipparallaa. Kesäloma on ohi ja tuntuu oudolta istua tässä koneen ääressä miettimässä blogipostauksia ja suunnitella syksyä. Tämä tuntuu oudolta muttei mitenkään huonolta vaan jännittävältä, iloiselta ja odottavaiselta. Ihan kuin sormeni olisivat kankeammat kuin ennen, ne eivät ole tottuneet tähän kymmensormijärjestelmään ja tietokoneen näppikseen. Aivan kuin sormeni olisivat jotenkin tottuneet pelkästään poimimaan villikukkia, saunan tulipesän sytyttämiseen ja uusien perunoiden rapsuttamiseen. En tiedä miten tulen taas tottumaan 8 tunnin olemiseen tietokoneen ääressä. Onneksi olemme kuitenkin ladanneet akkuja ja valmistautuneet oikein mallikkaasti tulevaan syksyyn. Vaikka kaapissa ei vielä odota lasten tuliterät syysvaatteet olemme kuitenkin pesseet kaikki lomapyykit, siivonneet lastenhuoneen kaikki laatikot, lajitelleet ja kierrättäneet tavaroita sekä vaihtaneet sänkyihin uudet lakana jottei se olisi ensimmäisenä jonossa työviikolla. Olemme valmiita syksyyn päät täynnä ihania muistoja kesästä.. 

Tänä kesänä olen..

- Veneillyt viikon perheen kesken 

- Kalastanut yhdessä lasten ja isi-ihmisen kanssa ja saanut ainakin 30 kalaa 

- Valvonut aamun pikkutunneille asti

- Pelannut lasten kanssa lukemattomia lautapelejä

- Testannut uusia reseptejä ja löytänyt uusia lemppareita

- Matkustanut siskojeni kanssa Tallinnaan 

- Lakannut varpaankynnet

- Käynyt suppailemassa auringonlaskussa, nousussa ja keskipäivän paahteessa

- Itkenyt hautajaisissa

- Vienyt vaatteita kierrätykseen

- Kasvattanut itse ihka oikean kurkun ja syönyt sen

- Nauranut omille lausahduksilleni 

- Paistanut muurikkalettuja

- Ostanut uusia sisustusjuttuja meidän kotiin

- Käynyt huikeassa kesäkonsertissa

- Sytyttänyt saunaan tulen ENSIMMÄISTÄ kertaa koskaan

- Uinut järvessä

- Auttanut aidan rakentamisessa

- Nähnyt miten lokinpoikanen kuoriutuu, kasvaa ja oppii lentämään

- Lukenut lapsilleni Astrid Lindgrenin satuja

- Nähnyt luonnossa sammakon, piisamirotan ja kotkan

- Viettänyt 14 yötä mökillä

- Nähnyt paljon ystäviä ja sukulaisia

- Katsonut järkkärikameraani monta kertaa, mutta melkein poikkeuksetta jättänyt sen kotiin

- Kauhistellut esikoisemme hurjaa pituuskasvua. (n. 10 sentin saldo tältä kesältä)

- Nukkunut yli 10 tuntia yhtäjaksoisesti

- Käynyt melomassa merellä

- Syönyt mansikoita, herneitä ja mustikoita

- Nähnyt miten kuopuksemme oppi uimaan

Tämä kaikki ja paljon lisää tapahtui neljän viikon aikana! Meillä oli huikea loma josta en vaihtaisi päivääkään. Nyt uudella energialla syksyyn ja huomenna täällä blogista löytyy resepti uuteen lemppariaamiaisherkkuuni.

Mitä sinun kesään kuuluu?

-Såfin

Farewell

On tullut se aika vuodesta kun on vihdoin aika laittaa läppärin kansi kiinni ja hakea sitä täydellistä rauhoittumista. Nyt on loma. Meidän perhe jatkaa meidän kolmen viikon jäljellä olevaa lomaa sulkemalla tietokoneiden kannet ja keskittymällä olennaiseen: olla tekemättä mitään. Vaikka tämä blogi on sellainen harrastus joka tiiviisti elää mukanamme arjen ja juhlan käänteissä se vaatii silti minulta aikaa ja juuri tällä hetkellä haluan mielummin keskittyä olemalla läsnä lapsilleni ja viettää aikaa ulkona luonnossa. Siksi tämä blogi jää pienelle kesätaulle tänään. Meidän loman tunnelmia voit edelleen seurata Instagramissa jossa spontaanisti julkaisemme kuvia meidän (toivottavasti leppoisista) päivistä. Instagramissa löydät meidän tunnuksella: @malin.såfin..

Meillä ei juurikaan ole ohjelmaa tuleville viikoille. Tulemme viettämään aikaa mökillä ja harrastamaan lisää Suomi-matkailua. Olemme tarkoituksella jättäneet kalenterin tyhjäksi jotta pystyisimme laskemaan meidän perheen kierroksia. Hektisen kevään jälkeen tämä on juuri sitä mitä tarvitsemme. Kesän jälkeen Lapsiparkki-blogi palaa taas uudella energialla kanssa puhumaan mm. siitä miten omasta pihasta muokataan kiva oleskelualue lapsille ja siitä miten 8-vuotiaalle järjestetään ikimuistoiset synttärijuhlat. Kotonamme kehittelemme juuri nyt ihanaa löhöilynurkkausta ja otimme myös ihanan uuden tuolinkunnostusprojektin työn alle. Blogissa kerromme myös syksyn mittaan siitä miten 9-vuoden naimisissaolo ja vanhemmuus on muuttanut meitä vanhempia ja siitä minkälaista oli juhlia meidän yhteistä taivalta Ranskan Rivieralla. En malta odottaa tätä kaikkea - mutta ensin, ENSIN ON LOMA!

Haluamme toivottaa jokaiselle oikein ihanaa keskikesää ja nähdään täällä taas muutamien viikkojen päästä. Muistakaa nauttia kesästä, jäätelöstä ja toisistanne!

-Såfin