Vanhemmuus nyt ja 8 vuotta sitten

Istuimme meidän juuri remontoidussa kodissa äskettäin huonekaluliikkeestä saapuneen kiiltävän valkoisen pöydän ääressä esittelemässä meidän esikoista sukulaisille. Hän oli muutaman päivän ikäinen ja olimme onnesta soikeina. Emme tienneet mitään tulevaisuudesta. Itseasiassa olimme hyvin epävarmoja pidellessämme pientä tyyppiä sylissä mutta tiesimme, että selväisimme sillä niin kaikki muutkin tuoreet vanhemmat olivat tehneet ennen meitä. Tänä päivänä istumme tuon saman pöydän ääressä, mutta se ei ole enää kiiltävä tai edes täysi valkoinen. Siinä on kolhuja, tussikynän jälkiä ja kulumia. Vanhempina sen sijaan istumme nyt selkä suorassa ja voimme sanoa, että tiedämme melko tarkalleen mitä teemme. Emme ole enää yhtä epävarmoja. Elämä ja vanhemmuus on muuttunut vuosien varrella (ja muuttuu varmasti edelleen) mutta tilastollisesti uskallamme jo sanoa, että olemme selvinneet niin monesta haasteesta, että luultavasti selviämme myös tulevaisuudessa. Näin jälkeenpäin tarkkailtuna myös meidän vanhemmuudessa on ollut vaiheensa...

Kupla ja kieltämisvaihe. Nyt tuntuu hassulta ajatella kokemiamme vauva-aikoja. Elimme kummankin kohdalla kuplassa. Kaikki, ja tarkoitan KAIKKI pyöri vauvan ympärillä. Aikataulut, menot, unet, ruokarytmit ja jopa vessatauot olivat vauvan ehdoilla. Annoimme kaikkemme. Rakkaudesta, pakosta ja halusta pitää huolta pienestä tyypistä. Samalla meidän vanhemmuutta varjosti kieltäminen. Eihän vanhemmuus saanut muuttaa mitään. Emme halunneet luopua mistään. Halusimme olla kuten ennen. Meneviä, menestyneitä ja nuoria. En missään tapauksessa halunnut mennä vaunulenkille laittautumatta. En halunnut kieltäytyä juhlista. Samalla kun uuvuksiin asti rakastimme ja hoidimme vauvaa myös menimme, matkustimme ja olimme olevinamme kuten ennen. Nyt tekisimme toisin. Emme silloin antaneet mitään anteeksi tai laittaneet mitään vanhemmuuden piikkiin. Ei ollut tilannetta, että olisimme peruneet menoja huonosti nukutun yön takia (ja näitä öitä oli monia!). 

Ralli, ehdotonta rakkautta ja huonon omatunnon vaihe. Taaperoajoista on jäänyt yllättävän vähän muistikuvia. En nyt suorilta käsin muista yhtään erityistä tapahtumaa esimerkiksi vuodelta 2013. Hahaa.. Muistan kyllä, että jokaisella hetkellä olimme aivan ällistyneitä siitä miten meidän lapset kehittyivät. Meidän mielestä lapsemme olivat täydellisiä taaperoita, todella taitavia ja ihailimme sitä miten paljon he oppivat. Tässä vaiheessa tuntui siltä, että emme kasvattaneet lapsia vaan pidimme heitä hengissä. Samalla muistan tästä ajasta päällimmäisenä sen, miten huono omatunto minulla oli IHAN KAIKESTA. Kun olin töissä, podin huonoa omatuntoa siitä, että lapseni oli toisen aikuisen luona hoidettavana. Kun lähdin töistä podin huonoa omatuntoa siitä, että en voinut tehdä pidempää työpäivää ja kun en laittanut lapsilleni luomukotilähiruokaa koska oli pakko keretä  muskariharrastuksiin podin siitäkin huonoa omatuntoa. Tunsin syvää riittämättömyyttä. Silti lapsistani tuli normaaleja ja pikkuhiljaa tilanne tasapainottui. 

Jyvälle pääseminen. Siinä 3-4 ikävuoden paikkeilla tuntui vihdoin siltä, että lapsille pystyi puhumaan järkeä. Saimme aikataulut rytmitettyä. Löysin jälleen aikaa itselleni ja isi-ihminen jatkoi omien harrastusten kanssa tällä kertaa ilman huonoa omatuntoa oivaltaen, että oma aika on juuri se joka pitää meidän täysijärkisinä. Itseasiassa oma aika nousi tärkeysjärjestyksessä elämässämme melko korkealle. Olimmehan antaneet elämästämme jo monia vuosia ja eläneet täysin toisen/toisten ehdoilla. Mutta en enää pitänyt omaa laittautumista tärkeänä, olin hyväksynyt sen että äitiys saa näkyä päällepäin. Vaikka olemme ihmisinä olleet eri mieltä monesta asiasta huomasimme miten samanlaiset meidän kasvatukseen liittyvät mielipiteet ja käytännön otteet olivat. Lisäksi meille muodostui nimikkotehtävät, vahingossa tai tarkoituksella. Minä olin lohduttaja, sadunkertoja ja askartelija kun taas isi-ihminen rakensi duploilla, leikki autoilla ja riehui pihalla. Täydensimme vanhempina toistemme vahvuuksia. 

Seesteisyys. Muutomme jälkeen, eli n. 1,5 vuotta sitten elämämme on ensimmäistä kertaa jälleen täysin tasapainossa lasten syntymän jälkeen. Kuljin ensimmäisiä kertoja lähikatujamme kumppareissa enkä hävennyt sitä tippaakaan. Silloin oivalsin miten paljon olemme muuttuneet vanhempina ja ihmisinä. Kummallakin on vuosien varrella kehittynyt erityinen rooli, vaikka pääpiirteittäin olemme hyvin samalla linjalla kasvatuksen suhteen. Meidän arki on täysin hallinnassa. Suurimmat taistelut ei ole enää nukuttamisessa tai potalle opettelussa vaan taistelemme ennemmin itsemme kanssa jotta uskaltaisimme nähdä ja kannustaa lapsia itsenäisemmiksi. Yritämme opettaa heille joka päivä uutta. Asetamme uusia rajoja. Huomaamme istuvamme kotona sohvalla yksin koska lapsemme ovat ulkona leikkimässä. Luotamme siihen, että he eivät tee mitään (kamalan) typerää. Olemme tulleet pitkän matkan mutta pääosin voin nyt sanoa luottavani omiin taitoihini vanhempana. Olen kasvanut metrin verran ihmisenä ja olen itsestäni, isi-ihmisestä ja lapsistani todella ylpeä. 

Tunnistatko itsesi näistä vanhemmuuden vaiheista?

-Såfin

PS. Olen monesti miettinyt minkä asian sanoisin nuorelle itselleni aikaa ennen lapsia. "Ai, että ei ole aikaa asioille?! Odota vaan sitä kun lapset syntyvät, silloin vasta tiedät mitä kiire oikeasti tarkoittaa"...  :)