Viimeisiä viedään - en halua!

Eilen minuun iski haikeus. Syksy yllätti jälleen nostattamalla kunnolliset lämmöt ja sen sijaan että olisimme syöneet kanatortilloja kotiruokapöydän ääressä päädyimme extempore pakkaamaan kylmälaukun ja lähteä veneilemään. Kun siinä istuimme poikien kanssa käärimässä tortilloja veneen kannella niin tajusin miten ikävä minulla on kesää. Niitä helteisiä ja välillä pilvisiä mutta aina kiireettömiä päiviä. Niitä minulla on ikävä. Siksi eilinen päivä ja ilta oli ihana. Se oli pieni muistutus siitä, että kesää kannattaa odottaa. Me ajelimme Espoon suuntaan ja nautiskelimme maisemista. Meitä seurasi kaksi vesiskootteria jotka hyppivät meidän veneen jättämissä aalloissa. Näimme soutukilpailuja, lapsia jotka harjoittelivat purjehtimista ja muutaman suppalijan. Myös heillä oli tarve nautiskella kesästä vähän ekstra pitkään. Kaikki tuntuivat nauttivan niin kuin tämä olisi viimeinen kerta vesillä..

Mielessäni tiedän, että tämä oli tämän kesän viimeisiä veneilyiltoja. Aurinko laskee jo niin aikaisin, että valoisalla tehdyt retket ovat harvassa. Kaislat rantaviivoilla on saanut tutun rusehtavan värin, mutta puut ovat edelleen yllättävän vihreitä ja elinvoimaisia. Puiden ruskaa ei ole huomattavissa näillä leveyspiireillä vielä lainkaan. Mutta kesä on ohi, se tuoksuu ilmassa. Sen huomaa kalenterin merkintöjen määrästä ja ajatuksista jotka karkailevat poikien välikausivaatteisiin ja talvitamineihin. Tulevien viikkojen aikana tulemme lyömään lukkoon veneen nostot ja mökkien talviteloille laittamiset. Varaamme pikkujouluviikonloput täyteen erilaisia juhlia ja menoja ja siistimme pihaa syksyä varten. Viimeisiä siis viedään. Mutta just nyt, just nyt katseeni viipyilee vielä hetken auringossa kimaltelevassa vedessä. Sallin itseni uppoutua ajatuksiin. Lähellä vettä, täällä saarien välissä olen omimmillani ja isi-ihminen nauraa minulle, että minun pitäisi muuttaa saaristoon. 

Miten sinä - oletko innoissasi menossa kohti syksyä ja talvea?

-Såfin