Kun rakastuin retkiluisteluun

Otimme viime perjantaina pienen varaslähdön hiihtolomaan. Päätimme ottaa perjantain vapaaksi ja lähteä pienelle extempore-matkalle Lappeenrantaan. Varasimme itsellemme loman eräästä kylpylähotellissa jonka läheisyydessä oli myös paljon muita aktiviteettejä tarjolla. Pakkasimme mukaan ulkoilukamppeet ja tietenkin luistimet, koska meidän pojat eivät enää nykyään liiku minnekkään ilman niitä. Heh. Tiesimme, että hotellimme läheisyydessä olisi mm. hyvät mahdollisuudet retkiluisteluun. En itse vielä koskaan ollut koittanut luonnonjäällä luistelemista ja olin tulevasta kokemuksesta hyvin innoissani. Enkä todellakaan siinä luistimia pukiessani tiennyt miten menettäisin sydämeni tälle lajille. Olimme pukeutuneet lämpimästi sillä osasimme aavistaa, että aukealla isolla jäällä saattaisi tuulla. Lapsille puimme kypärät ja luistimet ja lähdimme kevyessä lumisateessa liikkeelle hyvin merkitylle ja auratulle retkiluistelureitille Saimaan järvellä.. 

Kuten kuvista saatoit huomata, meidän nuorin opettelee vielä luistelemista ja hän treenasi alkupätkän meidän isi-ihmisen kanssa. Osan matkasta hän kulki sylissä, osan liukuen meidän välissä ja osan hän luisteli itsekseen kieli keskellä suuta. Jossain vaiheessa päätimme erkaantua toisistamme niin, että minä ja esikoisemme lähdimme pitkälle omalle lenkille lähellä olevan saaren ympäri. Ai että. Vauhdin kiihtyessä (sillä 6-vuotiaamme luistelee super-kovaa) tunsin sen jännityksen. Nopeasti vaihtuva maisema, luonto, jännitys, ulkoilu ja luistelu kaikki samassa paketissa. Olin myyty. Kuin piste i:n päällä puolessa välissä minun ja esikoisemme retkeä lumisade hellitti ja aurinko tuli esille. Luistelimme muutaman hitaammin liikkuvan luistelijan ohi ja pysähdyimme välillä ihmetteleemään jäätä ja maisemia. Jokaisella henkäyksellä tunsin olevani niin elossa. Tämä on niin minun juttu. Totesin myös, että lämmin vaatekerrasto oli aivan liikaa. 

Olisihan se tavallaan pitänyt arvata, että olin vaarassa hurahtaa. Olen kerran aiemmin kokenut tällaisen tunteen ja se oli kun sain murtsikka-sukset jalkaan 10 vuoden tauon jälkeen ja hiihdin yksin hiljaisessa metsässä. Nyt koin sen saman tunteen, vapauden, rohkeuden ja jännityksen. Olin melkein pettynyt kun meidän reilu tunnin mittainen lenkki siellä jäällä oli ohi. Palasimme alkupisteeseen ja tulimme pitämään seuraa meidän kuopukselle sillä välin kun meidän isi-ihminen lähti hakemaan vauhtia jäältä. Siinä luistimia riisuessa hymyilin leveästi ja sillä hetkellä olin täysin varma siitä, että tämä jääseikkailu ei jäänyt viimeiseksi. Niin mahtava kokemus. Rakastuin.

Suosittelemme retkiluistelua koko perheelle ja jos on tosi pieniä matkassa niin potkukelkka tai pulkka on oiva apuväline! Ja niin jos haluat oppia minun virheistä niin siinä luistellessa tulee tosiaankin  lämmin! Heh..

-Såfin