Luminen hymy ja flashback omaan lapsuuteen

Viime päivinä olemme saaneet nauttia lumesta. Lasten mielestä ei ole mitään parempaa kuin se kun saa temmeltää, hyppiä ja kieriä alas lumisia kasoja ja rinteitä. Muistan itsekin sen tunteen pienenä kun rakensimme lumilinnaa lapsuudenkotini parkkipaikan läheisyydessä. Teimme liukumäkiä ja tunneleita. Taloyhtiön pienen traktorin auraama lumikasa oli meidän piilopaikka jonne veimme aarteita ja jossa harjoittelimme arkkitehdiksi alkamista. Olimme loputtoman ylpeitä meidän lumikasasta. Vietimme siellä tuntikaupalla aikaa naapurilasten kanssa. Lumihommissa ei huomannut ajankulkua eikä sitä, miten koko ulkoiluasu oli kastunut läpimäräksi tai sen miten nenä vuoti ja sormet olivat jääkylmät. Se ei haitannut pätkääkään. Sisään tultaessa lumiset pipot ja märät hanskat pääsivät heti kuivumaan ja pikkuhiljaa lämpö nousi punaisten poskien ylle. Se oli talviajan parhautta. Nyt näen tämän saman fiiliksen lapsissani. Hihkuen iloa he rakentavat ja kierivät lumessa. Leikkivät kukkalankuningasta ja lopulta kaatuvat yhdessä kikattaen pehmeään lumeen...

Miten se onkin niin jännää, että jokainen lapsuuden talvi on omassa muistissa oli juuri tällainen. Luminen, iloinen ja täydellinen. Varmuudella se ei ole ollut niin, mutta mieli on onnistuneesti pyyhkinyt pois ne loskaiset muistot ja synkät illat. Toivon oikeastaan, että omille lapsilleni käy samalla tavalla. Että he muistaisivat juuri nämä hetket. Lumiset talvet leikkien kukkulankuningasta ja puolestaan vastakohtana aurinkoiset kesäpäivät rannalla. Sillä ne ovat juuri nämä hetket jotka tekevät elämästä merkityksellisen. Ne äärimmäisen iloiset tunteet ja loputon innostuminen niinkin arkisesta asiasta kuin lumikasasta.

Näillä sanoilla haluan toivottaa jokaiselle ihanaa sunnuntaita <3

-Såfin