Kun hän ei tullutkaan kotiin..

Me olemme venyttäneet napanuoraa viime aikoina. Olemme antaneet esikoisemme kulkea yksin kävellen eri paikkoihin lähellä meidän kotia. Myös meidän kuopus on saanut uusia vapauksia. Olemme antaneet luvan meidän pikkupojille yhdessä käydä leikkimässä sadan metrin päässä sijaitsevalla koulupihalla ILMAN meitä. He ovat kummatkin tunnollisia ja noudattavat meidän tarkasti antamia ohjeita. Mutta meidän esikoinen on avartanut maailmaansa vielä enemmän. Hän on saanut kulkea kouluun yksin jo pitkään, mutta se mikä on ollut erityisen jännittävää on iltapäiväkerhosta kotiin kulkeminen päivän päätteeksi. Sinnepäin luokkalaiset kulkevat yhdessä koulupihalta ohjaajan kanssa. Iltapäiväkerhosta kotiin on melkein kilometri ja sen matkan hän on alkanut kävelemään nyt itse. Matkan varrella on puistoja ja myös yksi isompi autotie ylitettävänä. Hänen tahtotila on ollut vahva. Hän on selkeästi vaatinut pieniä vapauksia ja halunnut tehdä jo omia päätöksiä. Se on koetellut meitä vanhempia, mutta kerta toisensa jälkeen hän on osoittanut osaavansa kulkea itsekseen liikenteesä. Olemme kehuneet häntä ja olleet ylpeitä. Sitten tuli se kerta kun hän ei tullutkaan kotiin..

Minä olen pääasiassa ollut häntä vastassa kotona. Usein olemme saaneet "varoituspuhelun" häneltä - "nyt minä lähden kävelemään". Sinä päivänä sitä puhelua ei kuulunut. En ollut huolissaan, sillä emme ole velvoittaneet häntä soittamaan. Normaalisti hän on kulkenut matkan reilussa kymmenessä minuutissa. Kului vartti. Kului 20 minuuttia. Soittelin hänen perään ilman vastausta. Soittelin isi-ihmiselle ja olin jo hätääntynyt. Jotain oli tapahtunut. Isi-ihminen lähti kuopuksemme kanssa autolla siltä samalta istumalta suoraan iltapäiväkerholle päin etsimään häntä. Minä jatkoin soittamista meidän 7-vuotiaalle esikoiselle, mutta edelleen linja tuuttaa tyhjää. Lähdin jalan juoksemaan ympäristöä läpi kohti iltapäiväkerhoa. Nyt oli kulunut jo puoli tuntia. Huomasin itkeväni. Olin paniikissa. Kuljin pieniä kujia joita ei autolla olisi voinut saavuttaa. Kiersin koulupihan kokoajan puhelin korvalla. "Tuut-tuut-tuut-tuut". 

Palasin lopulta kotikujallemme tarkoituksena tarkistaa, ettei hän vaan olisi palannut jo kotiin sillä aikaa kun olimme etsimässä häntä. Yhtäkkiä näen miten meidän esikoinen tallustelee laiskanoloisesti väärästä suunnasta kotiamme kohti. Juoksin häntä vastaan ja hän huomasi minun itkeneen ja ihmetteli hätääntymistäni suuresti. Kysyin häneltä missä hän oli ollut. Hän vastasi rauhallisesti "olimme leikkimässä kavereiden kanssa - löysimme kuolleen pupun". Hän oli kävellyt samaa matkaa kavereiden kanssa ip-kerhosta ja leikin pyörteessä eksynyt hieman reitiltä. He olivat pitäneet pupulle muistohetken. (Olivat jopa laulaneet) Tajusin, että me emme olleet asettaneet tarpeeksi selkeitä sääntöjä kulkemiselle. Leikki on hyvä asia, mutta asiasta pitää aina ilmoittaa ensin. Kerroin hänelle etsintäoperaatiosta ja siitä miksi olin huolissaan.

Selvisimme tällä kertaa säikähdyksellä. En tiedä miten koskaan tulen selviämään siitä, että en tiedä missä lapseni ovat, sillä se paniikki mitä sinä iltapäivänä koin oli jotain aivan kamalaa. Olin varma että pahin oli tapahtunut. Onneksi ei.

-Såfin

PS. Miten vanhemmat selvisi ennen kun lapsilla ei ollut puhelimia?