Koulupaikka myönnetty

Olen kertonut teille miten meillä viime syksynä oli vaikeuksia totutella meidän uuteen arkeen kun meidän esikoinen siirtyi perhepäivähoidosta suureen eskariin. Samaan syssyyn meidän pikkuveli jäi pieneen hoitopaikkaan ja perheemme arkilogistiikka monimutkaistui n. 100%. Päiväunia kaipaava 6-vuotiaamme oli uupunut ja niin olimme myös me vanhemmat. Pikkuhiljaa totuimme uuteen järjestykseen ja meidän esikoinen sai paljon kavereita eskarista. Ystäviä joita ilman hän ei enää haluaisi olla. Arki löysi raiteilleen ja kaikki sujuu nyt hyvin. Mutta juuri kun luulimme tottuneemme tilanteeseen niin taas on luvassa muutos. Niin uskomattomalta kuin se tuntuu, eskarivuosi lähenee jo loppuaan ja meidän vanhemmalle poitsulle myönnettiin juuri koulupaikka meidän lähikoulusta. Tai ainakin jos tuohon viralliseen rehtorin allekirjoittamaan postin tuomaan paperiin on uskomista. Huhheijjaa. Henkisesti en itse ole valmis tähän ollenkaan. Koulumaailma, Wilma, oppiminen, läksyt ja lapsen itsenäistyminen - kaikki yhtä aikaa. Lisäksi tässä on vielä se juttu, että minun nyt jotenkin pitäisi hyväksyä se asia, että minä olen kouluikäisen lapsen äiti. (Olenko jo niin vanha?)..

Etenkin hienoa tässä tietyssä koulussa on se, että se sijaitsee samassa pihapiirissa meidän nykyisen eskarin kanssa ja että ykkösluokalle pääsääntöisesti siirtyy koko eskariluokka sellaisenaan. Lapset, ympäristö ja logistiikka on jo tuttua. Lisäksi olemme anoneet esikoisellemme kerhopaikkaa koulun jälkeisille tunneille sillä ainakin minusta tuntuu, että 7-vuotias lapsi on liian pieni ollakseen ihan yksin kotona etenkin kun vanhempia sisaruksia ei ole. Onneksi meillä on myös isovanhempien tuki ja apu tässä koulunaloitusurakassa.

Meidän tuleva talo johon reilun kuukauden päästä muutamme sijaitsee kivenheiton päässä koulusta. Aika loistavaa. Uskon siis, että pienen harjoittelun jälkeen meidän esikoinen osaa jo kulkea koulumatkan itse aamuisin. Sekin ajatus tuntuu nyt pelottavalta mutta voin juuri ja juuri oppia elämään tämän asian kanssa. Kaikenlaisia pieniä juttuja pyörii päässä näin koulun starttaamisen myötä. Päällimmäisenä niistä on huoli. Olemmeko kasvattaneet meidän esikoisen oikein? Onko hän oppinut olemaan nöyrä, rohkea, itsenäinen, ystävällinen ja iloinen tyyppi? Muistaako hän kuunnella ohjeita? Vaikka muutos eskariin siirtymisessä oli suuri, ykkösluokan alkaminen on vielä isompi harppaus. Nyt aikuiset eivät ole jatkuvasti vieressä kun lapsi tarvitsee apua. Opettajia on vain yksi.

Mutta loppujen lopuksi olen ihan varma että meidän poitsu reippaasti ottaa tämän uuden kouluhaasteen vastaan. Ensimmäisenä koulupäivänä minä olen siis luultavasti se joka pillitän vilkuttaen ovella ja opettajat pyörittelevät silmiä, että ketä täällä oikein pitäisi lohduttaa: äitiä vai lasta?! Hahaa..

Tunteileeko joku muu samojen asioiden parissa?

-Såfin