Ilta ennen ensimmäistä koulupäivää

No nyt se hetki sitten koittaa. Se hetki jota olemme jännittäneet koko perheen voimin pitkin kesää. Meidän esikoinen aloittaa koulun. Olemme juuri tulleet kotiin kivasta urheilutapahtumasta ja on aika kohdata todellisuus. Istahdamme syömään iltapalaa ja mietimme mitä kaikkea vielä laitamme koulureppuun. Ilmassa leijuu se tuttu tunne: jännitys. Nyt jos koskaan, se tunne on aivan käsinkosketeltava. Ainut joka tuntuu säästyvän tilanteelta on meidän kuopus joka iloisesti rallattaa ja leikkii ruokapyödässä pikkuautoillaan. Ruoka ei maistu. On aika jutella. Niin kuin monena aikaisempana kertana, aloitan keskustelun käymällä läpi kaikki käytännön asiat. Tiedän, että ne jännittävät kaikista eniten. Käymme läpi päiväjärjestyksen, koulupäivän, lounaan, välitauot ja iltapäiväkerhon. Lupaan hänelle, että ensimmäinen päivä olisi tavanomaista lyhyempi. Muistan yhtäkkiä nähneeni kirjahyllyssämme kirjan joka liittyy koulun aloitukseen. Yhden jota emme vielä ole lukeneet. Hän pyytää, että voisimme lukea sitä kahdestaan.

Kun tämä erilainen iltasatu on luettu alamme keräämään viimeisiä tavaroita reppuun. Hän innostuu, kun avaamme kumit ja kynät pakkauksistaan ja laitamme penaaliin. Penaali, jonka hän itse on valinnut. Hän kirjoittaa nimensä ja piirtää ja kirjoittaa vihkoon jonka myös ostimme hänelle koulua varten. Siinä lukee "Minä aloitan koulun, olen koululainen". Liikkistä. Kun olemme pakanneet repun, valinneet ensimmäiset kouluvaatteet ja keskustelleet valmiiksi hän sanoo ensimmäistä kertaa, että hän on valmis kouluun. Ja ensimmäistä kertaa näen miten hän näyttää innostuneelta. Hänen silmissä on herännyt se kipinä jota olen odottanut. Hän hypähtää innosta aivan kuin hän olisi oivaltanut jotain. Vaikka jännittää voi samalla myös olla innostunut. Olen helpottunut. 

Laulan lapsille meidän tavalliset iltalaulut ja olen varma, että uni ei tule helpolla tänään. Olin väärässä. Kaikki keskustelut ja lukuisat iltasadut ehkä tuottivat tulosta. Hän todella on valmis kouluun. <3

-Såfin

PS. ja reippaana hän sitten jäi koulun penkkiin muiden pikkuoppilaiden kanssa. Ja kyllä, minä itkin.