Miten voin äitinä pysyä mukana "poikien jutuissa"?

Olen viimeaikoina huomannut olevani yhä useammin aiheen edessä jossa pohdin miten minä äitinä sovin mukaan kuvioihin nyt kun talomme täyttyy "poikien jutuista". En tällä tahdo pahoittaa kenenkään mieltä piirtämällä syvempää kuilua sukupuolien välille mutta tosiasia on se, että meidän kodissa leikitään autoilla enemmän kuin nukeilla (kyllä, olen ostanut poikalapsilleni myös nukkeja). Ongelmaksi muodostuu se, että minä olen hyvin tyttömäinen tyttö. Olen kasvanut perheessä jossa meitä oli kolme tyttölasta. Nautin kampaajalla käymisestä, joogasta, kirjoista, lenkkeilystä luonnossa ja sisustamisesta. Meidän pojat puolestaan haluaa metsään mutta ne haluavat leikkiä siellä Nerf-sotaa, tai haluavat mennä lähipuiston kuopalle tekemään kamikaze-laskuja polkupyörillään. Kun meidän isi-ihminen on valmiina maalaamaan sotamaalaukset naamaan ja lähdössä mukaan poikien sotaleikkeihin, minä nyrpistän nenää ja jättäydyn mielummin pois. Tunnen jääväni ulkopuolelle. Minä jään ulkopuolelle koska en innostu samoista asioita kuin meidän nopeasti kasvavat pojat... 

Asia ei ollut ongelma kun pojat olivat pienempiä. Lukuhetki, palikoilla rakentaminen tai satunnainen askarteluhetki ovat asioita joihin mielelläni osallistun. Mutta tilanne on erilainen nyt kun pojat ovat 5- ja 8-vuotiaita. Miten minä voin pysyä mukana "poikien jutuissa"? Vai pitääkö minun ollenkaan?

Olen monesti tullut ajatelleekseni isääni. Meitä oli kolme tyttölasta ja leikimme paljon "tyttöjen leikkejä". Voisin kuvitella, että isänikin tunsi olevan hieman ulkopuolinen tämän suhteen. Hän silti jatkoi olemaan perheen mies ja oli esikuva meille monella tapaa. Hän ei vaan letittänyt barbien tukkia tai maalannut kynsiä meidän kanssa. Tottakai koen, että minulla edelleen on rooli vanhempana, en väitä sitä - mutta roolini keskittyy nykyään enemmän huolenpitoon, ruuanlaittoon, läksyjen kanssa auttamiseen ja tietenkin satunnaiseen lohduttamiseen. En enää sovi mukaan kaikkiin kuvioihin. Hyvä esimerkki tästä on se, että meidän pikkupojat rakastavat käydä mato-ongella. Minäkin rakastan veden läheisyydessä olemista mutta en halua koskea matoihin, sätkiviin kaloihin puhamattakaan siitä, että joutuisin tappamaan kalan. Kun kerran jäin kahdestaan kuopuksemme kanssa laiturille onkimaan minulle iski paniikki. Kysyin mitä tekisimme jos kala nappaisi nyt kun isi on lämmittämässä saunaa. Kuopuksemme vastasi rauhallisesti: "Ei hätää äiti - raahaan kalan tuonne metsään ja sitten huudamme tosi kovaa isiä" Tilanne kuvastaa täydellisesti minun roolia. 

Vielä vuosi sitten olin päättänyt sinnitellä ja pysyä vauhdissa mukana. Vedin uskollisesti kaunoluistimet jalkaan ja lähdin mukaan ulkojäälle mukaan kun pojat menivät pelaamaan lätkää. Opettelin laskettelemaan uudestaan, vaikka jo tänä päivänä jään poikien vauhdista jälkeen. Tein kaikkeni jotta perhe pysyisi kasassa. Viime aikoina olen tullut miettineeksi, että ehkä minun itseasiassa ei tarvitse pysyä kaikessa mukana?! Sen sijaan minun pitäisi luoda uudet kuviot ja keksiä asioita joita pojat voivat tehdä vain minun kanssa. Minun pitää vain löytää ne jutut joiden parissa sekä minä että pojat viihdymme. Toissa viikolla minä ja esikoisemme kävimme keilaamassa. Se oli juttu joista kumpikin nautti ja heräsin tähän koko ajatukseen että ehkä on aika alkaa etsimään erilaisia ajanvietteitä äiti-poika kärjellä. Lisäksi olen miettinyt jos alkaisin viemään poikia kahviloihin, shoppailemaan tai kokemaan kulttuuria. Se voisi olla juttu jonka tekisin vain heidän kanssa. Juttuja joista minäkin nautin enkä vain ”sinnittele perässä”.

Kaikki vinkit otetaan vastaan: Miten äiti voi pysyä mukana ”poikien jutuissa”? vai pitääkö ollenkaan?

-Såfin