Meidän perheessä tapahtuu suuria. Meidän pienin, kuopus ja perheen "vauva" on täyttänyt 6-vuotta. Se tuntuu jotenkin isolta harppaukselta. 5-vuotias on kuuluu vielä kategoriaan "pieni lapsi" kun taas 6-vuotias alkaa jo olemaan iso poika. Minun silmissä hän tulee tietenkin aina olemaan pieni, mutta tällä kertaa vuosien täyttäminen tuntui jotenkin isolta jutulta. Mutta minkäslainen meidän tuore 6-vuotias sitten on? Juuri tällä hetkellä meidän kuopus on erityisen ihastunut isoveljeensä. Hän haluaa niin kovasti pysyä mukana vauhdissa, piirtää yhtä hienoja kuvia ja luistella yhtä kovaa yhtä kovaan kuin 8-vuotias isoveljensä. Aina ennen kun leikki aloitetaan niin pitää tunnustella onko isoveli mukana. Se on juuri nyt kaikki kaikessa. Viime aikoina hän on myös venähtänyt lisää pituutta. Huomasin tänään, että 128-kokoiset vaatteet yhtäkkiä ovat sopivat. Hän on edelleen hoikka rakenteltaan, niin hän on aina ollut. Siitä huolimatta hän on kaikkiruokainen. Mitään mättö-annoksia emme koskaan ole nähneet hänen syövän eikä jälkiruuat oikein maistu (poislukien keksit).
Juuri nyt hänen lempipuuha on kaikki musisoiminen, piirtäminen, pelaaminen, askarteleminen (muovailuvahat, rakentaminen jne) sekä tietenkin luistelu. Hänessä on kaksi puolta. Hän osaa keskittyä todella hienosti ja pitkään esim kuvan piirtämiseen ja sitten toisaalta esimerkiksi jäällä, hän villiintyy aivan täysin. Meidän kuopus on aina ollut tyytyväinen pieneen. Hän on pienestä lähtien ollut se joka viihtyy silloin kun ympärillä tapahtuu asioita, vaikkei aina edes itse tarvitse osallistua. Tarkkailukin riittää. Hän viihtyy parhaiten kotona ja on meidän perheestä se joka ehkä eniten on sellainen "kotikissa". Yritämme parhaimman mukaan suoda mahdollisimman paljon rauhallista kotiaikaa hänelle. Aina se ei kiireisessä arjessa onnistu, mutta pääsosin hän on se joka esimerkiksi jää kotiin jomman kumman vanhemman kanssa kun toiset lähtevät kauppaan. Hän on melko herkkä, haluaa tehdä oikein ja noudattaa sääntöjä ja minusta hänen silmissä on sellainen älykäs pilke. Tahto oppia on kova.
Meillä on juuri nyt käynnissä pieni takertumisen vaihe. Hän seuraa meitä vanhempia huoneesta toiseen eikä halua olla yksin. Tiedän, että tämä liittyy itsenäistymiseen. Hän tietää, että hänestä on tullut jo iso poika ja haluaa varmistaa, että vielä olemme täällä vaikka hän kasvaa isommaksi. Olen nähnyt tämän jo monta kertaa. Muuten tämä on ihan kivaa ja on ihanaa, että hän haluaa istua sylissä, mutta esimerkiksi siivotessa tai imuroidessa tällainen on hieman hankalaa. Noh, tämä on vaihe. Ensi syksynä hän aloittaa eskarissa ja uskon, että muutos on hänelle hyväksi. Hän osaa jo lukea helppoja sanoja ja on todella hyvä laskemaan. (koska isovelikin osaa, niin hänkenkin on pitänyt oppia..) Nyt hän alkaa jo selkeästi kaipaamaan enemmän haastetta.
Onneksi olkoon meidän iso-pieni mies. Olet rakas!
-Såfin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti