Kun housut jäi metsään

Tänä vuonna en ole juurikaan ole kirjoittanut täällä blogissa valokuvausharrastuksestani. Valokuvaaminen on minulle rakas harrastus, mutta kuten moniin muihin taiteellisiin harrastuksiin niin myös tähän tarvitsee rauhaa ja inspiraatiota. En suuremmin tykkää kuvata pakon edessä muutoin kuin silloin kun haluan haastaa itseäni kehittymään paremmaksi valokuvaajaksi. Tänä kesänä minulla oli kuitenkin poikkeuksellisen hyvä fiilis valokuvaamisen suhteen. Joskus kävi jopa niin, että heittäydyin ihan villiksi ja annoin inspiraation virrata. Näin kävi esimerkiksi yhtenä iltapäivänä meidän mökillä kun juuri olimme palanneet pieneltä veneretkeltä läheiseen saaristokahvilaan ja istuimme rannassa odottamassa, että kuopuksemme heräisi päiväunilta. Silloin näin täydellisen valon osuvan lumpeenkukkiin meidän mökkirannassa. Istuin hetken aikaa katsomassa tätä täydellistä rauhaa ja kimalletta vedessä ja lopulta en voinut vastustaa sitä enää. Heitin järkkärin kaulaan, kävelin pienen matkaan metsän halki, heitin housut roikkumaan läheiseen puuhun ja valesin veteen.. 

(Sinipaitainen minä siellä vilkuttamassa ihan muina naisina. Hihii..) 

Siellä minä sitten parhaani mukaan tallensin sitä ihanaa valoa ja niitä kukkia piittaamatta siitä, että lähellä olevalla pursiseuralla oli paljon ihmisiä rannassa nauttimassa hienosta kesäpäivästä. Kuka nyt piittaa puolialastomasta valokuvaajasta joka hyörii keskelle järveä kamera kaulassa. Hahaa.. Näin voi joskus käydä kun oikein innostuu. Omasta mielestäni sain hienoja kuvia kukista ja siitä ihanasta valosta joka kivasti pääsi läpi puiden takaa aina kun pieni tuulenvire raotti oksia. Meidän isi-ihminen innostui myös tietenkin valokuvaamaan, muttei suinkaan kukkia - vaan vaimoaan joka ehkä sillä hetkellä vaikutti hieman hullulta..

Onko inspiraatio joskus yllättänyt sinut?

-Såfin