Se puhuttu lapsiluku

Minulta kysytään nykyään melkein päivittäin meidän lapsilukua. Ei sitä mikä se on nyt vaan sitä onko se lopullinen. Naurahdan kaikille, että en jaksaisi enää vauvaa, mutta ne muutamat jotka tuntevat minut hyvin tietävät, ettei tämä ole ihan täysi totuus. Mietin myös pitkään onko tämä aihe josta ollenkaan haluan kirjoittaa täällä blogissa, sillä se on hyvin henkilökohtainen. Olen kuitenkin aiemminkin saanut apua kirjoittamisesta. Se selkeyttää ajatuksiani ja on minulle ikäänkuin terapiaa. Niinpä päädyin pohtimaan tätä asiaa yhdessä teidän kanssa.

Meillä on siis nyt kaksi ihanaa poikaa: 4- ja 7-vuotiaat, jotka kummatkin alkavat olemaan siinä iässä, että pärjäävät monessa asiassa itse. Omat käteni ovat vapautuneet muihin hommiin, kun en enää kanna taaperoa sylissä tai en joudu vaihtamaan vaippoja, syöttämään tai imettämään. Monessa mielessä meidän elämä tuntuu tällä hetkellä super helpolta. Jotenkin huokaisen helpoituksesta ja totean, että selvisimme siitä. Selvisimme vauva ja taaperoajasta. Samalla minuun iskee haikeus siitä, että pienlapsiaika olisi ohi jo nyt. Rehellisyyden nimissä minulla on ikävä sitä, että joku tarvitsee minun syliä ja juoksee turvaan jalkojeni taakse piiloutuakseen isolta pahalta maailmalta. Toisaalta minua hirvittää ajatus siitä, että joutuisimme "aloittamaan alusta". Minua hirvittää ajatus liian suuresta ikäerosta meidän vanhempiin lapsiin. Minä en myöskään tykkää ajatuksesta, että joutuisin taas kerran laittamaan oman urani tauolle, luopuisin monesta liikuntaharrastuksesta hetkeksi ja muutenkin joutuisin kieltäytymään monesta asiasta josta nautin. 

Minä olen kuitenkin aina luullut, että haluan kolme lasta. Kun toinen lapsemme syntyi mieleeni juolahti ensimmäistä kertaa pieni ajatus siitä, että tämä on ehkä meidän toinen ja viimeinen lapsi. En ehkä koskaan haluaisikaan sitä kolmatta vaikka aina niin olin kuvitellut. Ei siksi, etten pidä lapsista, vauvoista tai raskausajasta vaan koska koin, että meidän voimavarat eivät riittäisi. Kun kuopuksemme oli 2-vuotias harkitsimme todella paljon kolmatta lasta. Olen tyytyväinen, ettemme päätyneet silloin yrittämään lasta. Olin oikeassa, voimavarat eivät olisi ritttäneet. Olimme hautautua projekteihin ja stressi toi minulle jopa sydänvaivoja nyt muutaman vuoden kestäneen rakennusprojektimme ja monen muun seikan takia. Olin (olen edelleen) helpottunut silloisesta päätöksestämme ja aloin samalla käsittelemään asiaa, että olosuhteet johtivat siihen, että minusta tuli kahden eikä kolmen lapsen äiti.

Asia myllertää erityisesti mielessä nyt, koska olen vierestä saanut seurata pikkusiskojeni raskauksia ja heidän esikoisten vauva-aikaa. (Oi kuinka ihania ne vauvat ovatkaan?) En varsinaisesti koskaan ole tehnyt päätöstä siitä, että me emme enää yrittäisi kolmatta lasta. Olosuhteet ovat vain vieneet meidät siihen suuntaan. Elämä on nyt helppoa ja meidän perhe tuntuu täydelliseltä juuri sellaisena kuin se on. Kaikki keskeneräiset asiat vaativat kuitenkin päätöksen, jottei ne jäisi vaivaamaan. Siksi uskon, että meidän pitää tulla johonkin lopputulokseen, oli se sitten mikä tahansa.

Lopuksi haluan tarkentaa, että nämä ovat pelkästään minun omia ajatuksiani ja päätöksiin vaikuttaa tietenkin yhtä painavasti myös meidän isi-ihmisen mielipiteet. 

Onko joku muu paininut samojen ajatusten kanssa?

-Såfin

PS. Tiedän, että lapsia ei tuosta noin vain hankita ja että monet painivat lapsettomuuden kanssa. Tällä tekstillä en halua loukata ketään vaan tämä on yksinkertaisesti minun omien ajastusten käsittelyä minulle vaiken kysymyksen tiimoilta.