On ilta. Juuri ennen kun istahdin tähän sohvalle jossa nyt istun kirjoittamassa tätä kirjoitusta olen peitellyt meidän pojat sänkyyn. Lauloin heille samat iltalaulut joita olen laulanut heille jo seitsemän vuotta. Luin heille iltasadun Mimmi-lehmästä joka kävi uimassa. Menetin hermoni kun meidän nuorimmainen ei suostunut tulemaan iltapesulle vaan juoksi minua karkuun ympäri olohuonetta. Hyvin tyypillinen ilta meidän perheessä. Siinä vaiheessa kun pojat menevät nukkumaan olen itse todella väsynyt, enkä jaksaisi jahdata meidän neljävuotiasta ympäri kotia. Vilkuilen lattialle levitettyjä legoja olohuoneen nurkassa, enkä edes harkitse kerääväni niitä takaisin niille kuuluvaan laatikkoon. Illalla olen liian väsynyt. Haluan istua sohvalla ja naputella tietkoneen näppistä. Se on kuin terapiaa. Viime vuosina meidän arki on melkoisen vauhdikasta. Pojat ovat kasvaneet ja sen myötä myöskin vauhti. Kotona, sisätiloissa vietetty tarkoittaa vähintään yhtä kuhmua, haavaa tai rikkoutunutta esinettä..
Vaikka istahdan sohvalle lopen uupuneena kaikesta hääräämisestä, olen yleensä (kuin myös nyt) tyytyväinen päiväämme. Olen viime vuosina oppinut iloitsemaan ihan tavallisista asioista. Mietin esimerkiksi sitä miten tyytyväinen olen siihen, että myös tänään koko perheemme istahti samaan aikaan ruokapöydän ääreen ja söimme kotitekoista ruokaa. Ei mitään kummallista, söimme pastaa jauhelihakastikkeella, mutta kumminkin. Olen iloinen siitä, että kerkesin harjoitella lukemista meidän vanhemman pojan kanssa ja siitä, että kerkesin istua hetken aikaa leikkimässä meidän nuoremman kanssa hänen lego-lohikäärmeillä. Hassua sinänsä, että tällaiset pienet asiat ovat tärkeitä.
Melkein joka ilta poden myös huonoa omatuntoa jostain vanhemmuuteen liittyvästä asiasta. Joskus olen omasta mielestäni reagoinut liian ankarasti ja ehkä huutanut pojille turhaan. Joskus poden huonoa omatuntoa siitä, etten kerennyt antaa heille riittävästi huomiota. Aina on jotain. Muistan miten voimakkaita nämä tunteet olivat silloin kun meidän esikoinen oli muutaman vuoden ikäinen. Nykyään osaan tasapainottaa näitä tuntemuksia niillä iloisilla ja pienillä hyvillä asioilla joita päivän aikana on tapahtunut. Ehkä tämä johtuu vuosien varrella kasvatetusta kokemuksesta vanhemmuuden rintamalla. Asiat voisivat olla paljon huonommin. Taas on yksi onnistunut päivä pulkassa ja jokainen meistä tulee näkemään ensi yönä hyviä ja iloisia unia. Huokaan onnellisuudesta ja väsymyksestä. Perhe on rankin ja samalla paras asia mitä elämässä voi olla.
Tästä onkin hyvä siirtyä arkitunnelmista viikonlopun viettoon! <3
-Såfin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti