Saat äitis kyyneliin, se helppoa on

Menneellä viikolla me vietimme meidän esikoisen esikoulun päättäjäisiä. Juhlat järjestettiin tulevan koulun liikuntasalissa ja lapset olivat teheneet todella ison työn harjoitellessa ja suunnitellessa ohjelmaa. Koko ryhmä on liikunnallista porukkaa ja olivat koonneet lempilajeistaan pienet esitykset. Saimme nähdä mm. balettia, salibandya, palloilua ja telinevoimistelua. Lapset esiintyivät keskittynein ilmein ja olivat niin ylpeitä suorituksistaan, se paistoi niiden naamasta. Ja niin olimme myös me vanhemmat. Esityksen lopussa lapset astuivat riviin yleisön eteen ja esikariopet lukivat runomuodossa koskettavan kiitoksen jonka aikana he myös kuvasi mennyttä vuotta. Ruusut ja diplomit odottivat jakamista ja pian kukin oppilas sai kutsun vuorollaan ottamaan vastaan henkilökohtaisen kiitoksen. Tähän hetkeen kulminoitui koko varhaiskasvatuksen taival. Ja kyllä, minä itkin. (Vieläkin nousee kyyneleet silmiin tätä hetkeä miettiessä).

Ajattelin, että en koskaan toitottaisi sitä miten nopeasti aika menee. Silti se on ainut asia mielessäni juuri nyt. Tavallaan toivoisin, että voisin painaa pause-nappia ja nauttia pienistä lapsista vielä hetken. Nyt meidän esikoinen on kuitenkin jo menossa kouluun. K-O-U-L-U-U-N! Parin vuoden päästä, samaa polkua kulkee myös meidän perheen nuorin. En kestä. Viime syksynä kriiseilimme perhepäivähoidon loppumisesta ja esikoulun aloittamesta ja meidän lapset oireili voimakkaasti muutoksen johdosta. Tuttu ja turvallinen päättyy ja jokin jännä ja uusi alkaa. Nyt meillä on syksylle edessä samanlainen koitos. Yhtäkkiä meidän esikoisen pitäisi olla valmis ottamaan huomattavan askeleen kohti itsenäistymistä. Suurta luokkaa valvoo vain yksi aikuinen ja arkiset ongelmat tulisi ratkaista pääosin itse. En ole varma miten valmis hän minä olen tähän muutokseen.

Onko ruudun toisella puolella muita kenen lapset aloittaa koulun nyt syksyllä?

-Såfin