Kun uusi arki ei ollut ihan sitä mitä olimme kuvitelleet

Olimme innokkaina ja hieman jännittyneinä odottaneet meidän uutta arkea. Meidän esikoinen aloitti eskarissa viikko sitten ja meidän nuorempi 3-vuotias tyyppi jäi ensimmäistä kertaa ilman veljeään hoitoon tutun perhepäivähoitajan luokse. Vaikka tiesimme, että tämä tilanne olisi uusi ja erilainen meille kaikille, muutos on kuitenkin ottanut koville. Kaikista parhaiten meidän nuorin herra on tottunut oloonsa ilman isoveljeään. Ympäristö, ihmiset ja rutiinit siellä ovat entisellään muutamaa uutta lasta lukuunottamatta. Sen sijaan eskarin aloittaminen on ollut rankempaa kuin kuvittelimme. Uudet rutiinit ja uusi ympäristö ei ollutkaan ihan mikään pieni pala kakkua. Vaikka meidän pian 6-vuotias on ollut erittäin reipas ja yrittänyt parhaansa mukaan jaksaa, muutos pienestä ryhmästä isoon esikouluun on ollut raskas. Hän on kyllä innokkaana lähdössä eskariin aamuisin, mutta iltapäivisin sieltä kotiutuu erittäin väsynyt ja ylivilkas pieni mies..

Eskarissa ja isommassa ryhmässä on paljon sääntöjä joita pitää noudattaa, tietenkin. Kun sääntöjä noudattaa koko päivän, on helpottavaa tulla kotiin käyttäytymään juuri päinvastoin. Lisäksi puuttuva päiväuni/rauhoittumistauko on muistuttanut olemassaolostaan. Me vanhemmat olemme myös kohdanneet uuden haasteen, nimittäin lasten vieminen ja hakeminen kahteen hoitopaikkaan yhden sijaan. Vaikka meillä on kaksi autoa (halleluja!) ja hoitopaikat ovat melko lähellä toisiaan tämä tuo silti uudenlaisen haasteen meidän arkeen. Auto lastataan kaksi kertaa, hyvästellään kaksi kertaa, pakataan kaksi reppua ja jutellaan kahden hoitohenkilökunnan kanssa. Kaikki vie aikaa. En siis tarkoita, etteivät nämä olisi tärkeitä juttuja - en vain ollut varautunut tähän riittävästi. Logistiikka ei ehkä toimi ihan niin kuin olimme uskoneet.

Iltaisin olemme pitkälti pysytelleet kotona ja yrittäneet rauhoittua iltaa kohden. Meidän isi-ihminen on ollut kiinni meidän rakennustyömaalla aina oman työpäivänsä jälkeen. Voin kertoa, ettei minua naurattanut kun yhtenä iltana pidin kumpaakin lasta sylissä samaan aikaan ruokapöydässä. Kummatkin halusivat istua sylissäni syömässä. Tällaista ei ole tapahtunut vuosiin. Olen menneellä viikolla toistanut lapsilleni aika monta kertaa, että on hyvä itkeä jos siltä tuntuu. Olen silittänyt, lohduttanut, lukenut satuja, keskustellut jne. Aikaa omille ajatuksille ei juuri ole ollut meidän uuden arjen alkamisen jälkeen. Vaikka tämä on rankkaa nyt niin yritän uskotella itselleni, että tämä on vain ohimenevä vaihe. Kohta kaikki on paremmin.

Onko joku muu kokenut arjen alkamisen hankalaksi?

-Såfin