Meillä on poikien kasvaessa ollut paljon on-off takertumisvaiheita. On ollut hetkiä kun omassa huoneessa leikkiminen ei ole onnistunut ilman aikuisen seuraa ja hetkiä kun meidän lapset eivät ole löytänyt rauhaa nukkua ilman ihokosketusta meihin vanhempiin. Tästä ollaan onneksi tultu jo pitkä matka. Meidän vanhempi poitsu on aina ollut veljeksistä se herkempi. Hän on omalla olemuksellaan myös opettanut tiettyjä tapoja pikkuveljelleen. Yksi niistä on se, että yksinoloa kuuluisi pelätä. Meidän edellinen takertumiskausi alkoi jo viime kesänä ja kuten aina, uskoin sen menevän ohi pikkuhiljaa. Toisin kävi. Esikoulun aloittaminen ja veljesten erottaminen eri hoitopaikkoihin viime syksynä vain pahensi tilannetta. Kumpikin pojista jännittää hysteerisen paljon yksin jäämistä. Kyse ei ole siitä, että olisimme jättämässä heitä yksin mutta esimerkkinä voin kertoa, että he seuraavat meitä vanhempia kotona kerroksesta toiseen samalla tavalla kuin uskollinen koira seuraa isäntäänsä..
Meidän nykyisessä kodissa on siis kaksi kerrosta, toinen niistä on kellari. Kellari on aina lasten mielestä ollut hieman jännittävä paikka ehkä sen pimeyden takia tai kenties sen takia, ettemme vietä siellä yhtä paljon aikaa kuin olohuoneessa joka sijaitsee maantasossa. Ja ovathan kellarit vähän jännittäviä paikkoja. Kellariin he menevät vapaaehtoisesti vain jos heillä on joko vanhemmat mukana tai iso kaveriporukka jolta saavat henkistä tukea. Yksin kumpikaan pojista ei halua olla missään huoneessa kotonamme, puhumattakaan kellarista. Olen jo hetken aikaa ollut huolissani tilanteesta. Minä en koskaan voisi haaveilla vieväni roskat ulos roskakatokseen joka sijaitsee 20 metrin päässä meidän ulko-ovesta ilman, että kaksi pientä poikaa seuraisi minua sukkasilteen kielloista huolimatta.
En ymmärrä mikä on aiheuttanut tällaisen tilanteen. Yritän muistella, olisivatko lapset kokenut jonkun aiemman tilanteen pelottavaksi jossa me vanhemmat emme ollet riittävän lähellä. En saa yhtään tilannetta mieleeni. Emme koskaan ole jättäneet lapsia yksin ja he ovat muuten hyvin tasapainoisia. Mietin, että ehkä yksi syy voisi olla se, että olemme aina viettäneet aikaa tiiviisti yhdessä koko perhe. He eivät ehkä ole oppineet yksinoloon. (pitääkö sitä opetella?) Olemme jutelleet paljon yksin olemisesta ja lähestyvä koulunaloitus on alkanut jännittämään meidän esikoista. Pikkuhiljaa ainakin meidän vanhemman pojan pitäisi pystyä edes lyhyeen yksinoloon. Tai jo realistisia ollaan niin toivoisin edes, että kummatkin pojat uskaltaisivat liikkua meidän kodissa ilman pelkoa. Ei ole kivaa, että joutuu pelkämään omassa kodissaan.
En ymmärrä mikä on aiheuttanut tällaisen tilanteen. Yritän muistella, olisivatko lapset kokenut jonkun aiemman tilanteen pelottavaksi jossa me vanhemmat emme ollet riittävän lähellä. En saa yhtään tilannetta mieleeni. Emme koskaan ole jättäneet lapsia yksin ja he ovat muuten hyvin tasapainoisia. Mietin, että ehkä yksi syy voisi olla se, että olemme aina viettäneet aikaa tiiviisti yhdessä koko perhe. He eivät ehkä ole oppineet yksinoloon. (pitääkö sitä opetella?) Olemme jutelleet paljon yksin olemisesta ja lähestyvä koulunaloitus on alkanut jännittämään meidän esikoista. Pikkuhiljaa ainakin meidän vanhemman pojan pitäisi pystyä edes lyhyeen yksinoloon. Tai jo realistisia ollaan niin toivoisin edes, että kummatkin pojat uskaltaisivat liikkua meidän kodissa ilman pelkoa. Ei ole kivaa, että joutuu pelkämään omassa kodissaan.
Veljekset ovat onneksi löytäneet toistensa seuran ja uskaltavat nyt jo kahdestaan olla keskenään ulkona meidän suljetulla takapihalla ilman meitä vanhempia. Se on hurja edistysaskel. He tukeutuvat toisiinsa ja ovat rohkeampia ja itsenäisempiä yhdessä. Onneksi niin. Annamme tietenkin pojille aikaa ja yritämme olla läsnä jokaisessa tilanteessa siinä toivossa, että turvallisuuden tunne kasvaisi entisestään. Ehkä tämäkin takertumisvaihe jossain vaiheessa lopulta päättyy.
Onko sinulla kokemusta tai vinkkejä tällaiseen pitkittyneeseen takertumisvaiheeseen?
-Såfin
Moikka Malin
VastaaPoistaKyllä se ohi menee. Me aloitettiin kesäaikaan nämä yksin olot. Tyyliin, äiti käy autotallissa... ovi on auki ja äidillä puhelin taskussa. Soita jos tulee hätä... Jos mulla meni tallissa yhtään pidempään, niin sinne ilmestyi pari jalkaparia tai puhelin soi... Siitä se lähti. Sitten tehtiin, niin että kun tytöillä oli leikit hyvässä vauhdissa, niin lähdettiin Vesan kanssa kävelylle. Kysyttiin toki, että lähtevätkö mukaan, mutta eivät halunneet lopettaa leikkejä. Tämäkin aloitettiin kesällä valoisan aikaan. Nyt kolmas luokkalainen voi olla kotona useita tunteja yksin. Isompi meilläkin on se herkempi tässä asiassa. Molemmat pelkäävät edelleen pimeetä. Isompi erityisesti ja kun se on yksin kotona, niin valot on joka huoneessa. Hiljaa hyvä tulee, mutta harjoittelua se vaatii ja pieninä pätkinä.
T. Elina
Moikka Elina! Kiitos kannustavista sanoista. On jotenkin lohduttavaa kuulla, että yksinoloa tosiaankin voi (ja meidän tapauksessa pitää) harjoitella. Ja nimeomaan juuri tuolla tavalla, että alussa onkin ihan nurkan takana tavoitettavissa jos siihen on tarve. Haaveilen niin tuosta hetkestä kun voisi lähteä edes lyhyelle iltakävelylle kahdestaan - tällä hetkellä se kuulostaa kaukaiselta toiveelta. :D Meidän on siis yhtälailla kuin teidän lähdettävä liikkeelle pienin askelin.. <3
PoistaMeillä on mennyt aika samalla tavalla, pienin askelin. Kumpikaan lapsista (4 ja 8v) ei oikeastaan ole ikinä leikkinyt lastenhuoneessa, vaan leikit tuodaan aina olkkariin, missä muutkin ovat, ja yksin leikkiessään 4v seuraa edelleen useimmiten minua kun vaihdan kerrosta, vaikka leikki olisi täysin kesken
VastaaPoistaVielä ekaluokan alussa meidän esikoinen sanoi, ettei halua olla minuuttiakaan yksin kotona. Ekaluokan syksyn aikana tilanne kuitenkin muuttui niin, että vähitellen lapsi rupesi haluamaan olla lyhyitä aikoja yksin. Ensin hän käveli iltapäiväkerholta kotiin edellä ja oli siellä hetken yksin ennen kuin minä pääsin paikalle. Lopulta ennen joulua hän sai lähteä kerhosta itsenäisesti kotiin ja olla kotona puolitoista tuntia ennen kuin itse tulin pikkuveljen kanssa kotiin. Poika nautti valtavasti tuosta omasta ajastaan, kun oli saanut siihen omassa tahdissa ja omasta tahdostaan totutella. Onneksi meillä oli tähän mahdollisuus. Nykyään tokaluokkalainen ei käy iltiksessä enää kuin kaksi kertaa viikossa ja on hyvin tyytyväinen tilanteeseen.
Kiitos pitkästä kommentista! <3 Kuulostaa siltä, että teillä on edennyt asiat omalla painollaan ja juuri sopivaan aikaan. Onhan vielä ekaluokkalainen todella pieni ollakseen pitempiä pätkiä yksin kotona. On tosi lohduttavaa kuulla, että koulun alkamisen myötä ainakin teillä on tapahtunut tuollaista edistysmistä. Sitä toivon myös meille.
PoistaJotenkin se, että meidän 6-vuotias esikoinen vapaaehtoisesti haluaisi olla yksin kotona tuntuu vielä kaukaiselta haaveelta. Epäilen, että joudumme rohkaisemaan ja pyytää häntä tsemppaamaan asiassa. Mutta kyllä kai tämä vielä kääntyy voiton puolelle jonain päivänä. :)